Kuokkavieras

1.4.2018 Yleinen

MERTSI

In memmoriam

Vanha ukko, pikku pojan mielestä, ja pikku pojan paras kaveri aina kun maailma ahdisti. Mertsi oli hyvä kuuntelija kun sanaakaan sanomatta istuimme mökin laveripenkillä sokerikorppua mutustellen. Puhuimme paljon, hengen sanoja ikään kuin niissä hetkissä olisimme olleet jossain toisessa ulottuvuudessa. Ehkä se oli hän jolta opin hiljaisuuden taiteen, itseni tyhjiin huudettuani. Siksi kaiketi osasin myöhemmässä elämässäni aistia hiljaisuuden lähes missä tahansa, se on kuin suojakilpi jonka voin aina nostaa eteen jos maailman huuto on liikaa.

Kaipaan häntä tänäänkin, vaikka siitä ajasta on jo kulunut yli puolen sataa vuotta. Kauan sitten näin unen missä hän tuli suolammen rantaan, laittoi rummun halki lyötynä, kantoa vasten. Mertsi meni suolampeen, käveli sinne ja katosi. Eräs shamaanituttavani sanoi minun saaneen kutsun! Mertsi välitti sen hyvästellessään minut siinä unessa ja uskon että hän lähtiessän maailmasta ”alisen” kautta, viitoitti minulle suunnan kuljettavaksi hengen tielläni.

Erään mustan tapahtuman jälkeen menin hänen mökilleen, mutta se oli tyhjillään, kaikki Mertsin tavaratkin olivat poissa. Autio, kovalevyseinäinen pikku tupa, ei enää vanhaa ukkoa. Kuljin ympäriinsä häntä etsien, kunnes maailma unohdutti hänet minulta.

RAUDAN VETTÄ

En tiedä olivatko minuun tunkeutuneet kuokkavieraat kenenkään edesmenneen henkiä, ainakaan suoranaisesti, vaan jonkun/joidenkin tunnekehon energioita jollakin metafyysisellä tasolla. Ne olivat, jollakin tavoin, juuri minuun kohdistuvia, elämässä hoitamatta jääneitä tunteita. Toki myös omat keskeneräiset tunteet, ”sielun haavat” olivat pitämässä ”myllyä” käynnissä.

Tämä on enemmänkin kokoelma ajatuksia, oivalluksia, kuin juonellinen kertomus.

Sieluuni viilletty

veretön haava

ei kättä

neulaa pidellä

Tuulet elämän

laastarin vievät

… joskus on

kuin ois umpeen

arvetta kuronut

Taas vain pieni

mitätön

syksyn viluinen henkäys

ja on auki

kuin uusi

sieluuni viilletty

ois juuri

veretön haava

En voi nimetä mitään erillistä teosta mikä olisi ollut tukemassa sen mallin rakentamisessa mikä on vähitellen kasvanut ulos tästä ympärillä visualisoituvasta maailmankuvasta.

Lähteeksi kirjoittamalleni mainitsen vain yhden lähteen; Tämä elämä, niin hyvässä kuin myös pahassa. Jos lukija löytää kohtia jotka näyttävät jostain lainatuilta niin saattavat ne niitä tahattomasti olla. Ei voi vältyä samojen sanojen, samanlaisten ilmaisujen käytöltä kun on itseopiskellut ja lukenut aiheesta vuosikymmenten kuluessa lukemattomia kirjoituksia. Aapinen kaiketi olisi se teos mikä pitäisi mainita ensimmäiseksi.

Tunkeutuva energia/kuokkavieras kapseloituu keskushermostoon, eikä sitä voi ”siivota” samalla tavoin kuin omia traumojamme. Se olisi kuin jos yrittäisi haavilla kauhoa vettä. Monet psyykiset ja fyysiset vaivat ovat niiden aiheuttamia, tai niiden pahentamia jo olemassa olevia vaivoja. Ne voivat aiheuttaa ahdistusta, depressiota, addiktioita(tai yllä pitää niitä), vaikuttaa mielialaan ja pahentaa muita oireita. Meissä tallentuu ”ajon aikainen back up” kaikesta kokemastamme, jopa niin että saatamme potea jo parantuneita vaivoja. Jos tunkeutuva energia tavoittaa tämän ”tietokannan” niin olemme lirissä sen kanssa. Minä itse olin vähällä joutua oppositioon omassa ”parlamentissani”.

Näihin tunkeutuviin energioihin lukisin myös nämä:

Psykoanalyytikko Pirko Siltalan artikkelista Kalevassa 23,04,201:

”Hän on huolissaan siitä, että sysäämme usein syrjään traumojamme ja siirrämme niitä tiedostamattamme eteenpäin lapsillemme. Silloin puhutaan taakkasiirtymästä.

Jos traumaattisia kokemuksia ei käsitellä yksilöllisesti tai yhteisöllisesti, ne jatkavat kulkuaan ja siirtyvät aina uudelle sukupolvelle. Ne eivät häviä, vaan jäävät piilotajuntaan, siltala toteaa.

Hän on käsitellelly aihetta viime sysksynä julkaistussa kirjassaan Taakkasiirtymä:

trauman siirto yli sukupolvien. Taakkasiirtymä on alkujaan psykiatri Matti Siiralan kehittämä termi. Nykyään siitä käytetään myös nimitystä ylipolvisuus.

Siltala peräänkuuluttaa yhdessä jakamista ja dialogia ihmisten välille.

Yli suskupolvien siirtyvät traumaattiset kokemukset ovat hyvin yleisiä, siksi yksilöiden, yhteisöjen ja jopa kansakuntien pitäisi pystyä myös ottamaan vastaan ja käsitellä niitä. Ne ovat hyvin yleisiä, mutta niistä puhutaan hirveän vähän.”

Tai sitten niistä kieltäydytään puhumasta, paetaan niitä, ja mielummin ”vaietaan ne kuoliaaksi” ja niin ne sitten siirtyvät.

”Ne ovat elämästä lähteneiden energioita jotka ovat vankina tämän maailman ja ”tuonpuoleisen välillä. Ehkäpä sellainen voisi olla vaikkapa oma aikaisempi elämämme joka haluaa taas elämään ja joka siksi kamppailee päästäkseen yhteyteen keskushermostomme kanssa. Kuokkavieraat tarttuvat johonkin chakraan ja saatuaan näin otteen meistä, niistä on tullut loisia. Ne ovat todellisia energiaa imeviä henkimaailman vamppyyrejä.

Tunkeutujat janoavat elämää ja pyrkivät miehittämään koko kehomme. Niiden läsnäolon voi havaita vaikkapa, niin kuin minä kun katsoin peilikuvaani niin se saattoi alkaa vääristyä, ikäänkuin joku toinen pyrkisi kuvaan sijastani. Ilmeisesti se jonka energia oli minuun tunkeutuneena. Joskus saattoi aurani, peilikuvassa mennä niin mustaksi että minä katosin näkyvistä. Joskus niin saattoi käydä kun vain seisoin jossain hetken paikallani, ympärilläni aivan kuin maasta nousten, kohosi sameaa usvaa, silloin niiden energia ilmeisesti oli aurassani.

Eivät ne kuitenkaan aina olleet niin hallitsevia, joskus ne katosivat lähes kokonaan. Sellainen aika oli hankittuani koiran ja erityisesti kun koira oli vielä pentu. Pennun energiat olivat hyvin vahvat, niin vahvat että kun istuin aamuhämärässä hangella se sylissäni, niin ympärillämme oli kaunis indigo valo. Se valo lähti meidän auroistamme, jotka koiran pennun energia sai sillä tavoin hehkumaan.

Joskus kun kävelin yksinäni hämärässä metsässä, alkoi aurani loistaa ja laajeta ja leiskua ympärilläni ikään kuin suunnattomina perhosen siipinä.

Saatoin ja saatan edelleen nähdä vaikkapa puiden aurat, jotka sopivassa valaistuksessa hohtavat hentoa utuista valoa..

Sellaisista hetkistä en halunnut pois.

Ne siirtyvät chakrasta chakraan ja virtaavat keskushermoston lävitse. Ne asettuvat johonkin tiettyyn chakraan josta ne saavat ravintonsa. Tunkeutunut energia on usein niin vahva että vaikuttaa kuin sillä olisi oma persoonallisuus, ja siksi saatamme luulla että se on jokin olento.

Kun ihminen joka on henkisesti avoin ja joutunut henkisesti alttiiksi, niin on hän maalina parasiitien kaltaisille tunkeutuville energioille. Nämä ruumiittomat oliot imeytyvät henkisesti varomattomia kohti kuin yököt valoa kohti. Keskusteluterapia ei tällaisissa tapauksista auta, sen tiedän omasta kokemuksesta. Tunkeutuvat energiat kykenevät ajattelemaan ja siksi ne oppivat terapiat nopeasti ja ryhtyvät pitämään ”pirun kuria” terapiatilanteissa. Kun ne on saatu ulos terapia saattaa toimia paremmin. Kun lähestyin klinikkaa missä oli määrä tavata terapeutti, niin energiat lopettivat kaiken riehumisen ja olivat niin kiltisti että ne ihan unohti, niin ne olivat myötä.

Kaikilla energioilla on alitajunta niin kuin meillä tässä tietoisuudessa elävillä, aivan pohjalta ja primitiivisimmistä lähtien. Sen takia voi tuntua siltä kuin niillä olisi inhimillinen persoonallisuus. Kun parantaja asettuu niiden asemaan, niin hän voi tuntea vihan, kateuden, tms. joka tulee niistä ihmisistä jotka ovat keskittäneet ajatuksensa ko. ihmiseen. Niiltä puuttuu elävän energia, ne ovat omien egojensa absurdeja, ja joskus hyvin brutaaleja karikatyyrejä.

Tunkeutujan energialla ei ole omaa valaisevaa energiakenttää (auraa), siksi se palautuu osaksi kaikkeuden energioita vapautuessaan fyysisestä olennosta.

Tunkeuruvat energiat, kuokkavieraat ovat tavallisempia kuin me haluaisimme ajatella. Sellainen voi olla lähtöisin omasta aikaisemmasta elämästämme. Kuokkavieras voi myös olla jonkun kuolleen sukulaisen henki, tai se voi olla myös joku jolla on jokin voimakkaami tunnne meitä kohtaan.

Yhtä asiaa ei pidä tehdä jos niistä haluaa päästä eroon; niiden kanssa ei pidä seurustella, ei hyvässä eikä pahassa. Ne eivät piittaa siitä mitä niille, tai niistä puhutaa, pääasia että puhutaan, sillä tavoin ne uskovat olevansa olemassa. Kaiken aikaa niillä on vain yksi tavoite, ottaa isännän taikka emännän paikka pöydässä.

Eräässä raamatun vertauksessa asia kuvataan hyvin, jotenkin näin:

Pahahenki havaitsi huoneen siivotuksi ja asettui taloksi, kutsuen ”kahdeksan” ystäväänsä.

Ainakin minun tapauksessani kävi suurinpiirtein niin.

En puutu siihen miten toimivat he jotka kuokkavieraita pätevästi pois ajavat, kerron tässä vain omista kokemuksistani, eivätkä ne välttämättä ole yleispäteviä. Minulla ei ole minkään laista tieteellistä pätevyyttä itselläni, vaan olen perehtynyt aiheeseen löytääkseni avun itselleni. Avun ja keinon ajaa omat kuokkavieraani ulos.

Aloin oireilla sellaisia vaivoja mitä minulla ei ollut, mutta jotka vahvasti viittasivat joihinkin edesmenneisiin läheisiin ihmisiin, kuten vanhempiini ja isovanhempiini ja heidän kautta aikaisempiin sukupolviin. Se tarkoittaa että kuokkavieraat toivat mukanaan omat taakkansa, traumoineen, demoneineen, jne..

Tullessaan ne olivat(minun tapauksessani) hyvin vahvasti sitä mitä olivat olleet eläessään, mutta kun ne eivät saaneet tahtoaan lävitse, niin ne alkoivat riehua ja tekivät kaikkensa ottaakseen elämäni haltuunsa. Mitä kauemmin ne riehuivat minussa, sitä absurdimmaksi, brutaalimmaksi karikatyyriksi kerran eläneestä omasta itsestään ne muuttuivat. Oman kokemukseni myötä olen sitä mieltä että ne ovat ”tunneälyn” metafyysiä ajattelevia energioita. Ne eivät pysty luovaan, uutta oivaltavaan loogiseen ajatteluun, vaan ovat kuin tallenne heidän jo menneistä elämistään. Subjektiivinen käsitykseni on että ne ovat tunteita ja ajatuksia jotka jo heidän eläessään olivat kohdistuneet juuri siihen olentoon tai asiaan johon ne kuoltuaan takertuivat. Uskon olevan mahdollista että ne jollakin tavoin kykenivät ”linkittämään” energiaansa useille eri tahoille samanaikaisesti, sen mukaan mitä, ja millaisia tuntemuksia niillä oli eri olentoja kohtaan.

Se oli kuin sarjakuvan, rainan kuvasarja, otos menneestä elämästä. Kaikki mitä se oli, mitä se ymmärsi millään tavoin, oli noissa sarjan kuvissa, eikä mikään muu ollut mahdollista.

En tiedä onko dementtia fyysinen, vai psyykkinen vaiva, vaiko molempia, mutta tuntui vahvasti aivan kuin dementia olisi pimentänyt siltä/niiltä koko myöhemmän ajan ja se/ne eli sitä aikaa kun minä olin pikkupoika.

Se vaihtoi roolia nopeammin kuin kykenin vaihtamaan sukkia, ollen hetken äitini henki ja seuraavassa hetkessä jo isäni, vaari, taikka isovaari. Muut edesmenneet läheiset se ”kulutti loppuun” jo alkumetreillä.

En tiedä milloin se ensimmäinen asettui ”huoneeseen”, mutta pitkin elämäni taivalta tuli toistuvasti käsittämättömiä kompurointeja, ja juuri aina kun asiat olivat luistaa ja asioissa jotka minä osasin ja olisi pitänyt kyetä hallitsemaan.

Tämän kirjoittamisen toivon vapauttavan minuun tunkeutuneita energioita, energioita jotka elämistään lähdettyään ovat kadottaneet tiensä täältä tuon puoleiseen. He ovat voineet kuolla väkivaltaisesti, onnettomuudessa, tai sairaalassa narkoosissa ollessaan, huumeiden yliannokseen, taikka esim. ollessaan koomassa, niin etteivät ole ymmärtäneet kuolleensa. He ovat jääneet vangigsi painajaiseen mistä eivät voi herätä. He eivät tiedä , tai ymmärrä, taikka hyväksy olevansa kuolleita, ja tulevat luoksemme lohtua hakemaan. Me otamme heidät, pahaa aavitamatta, vastaan omiin energiohimme ihan niin kuin otimme heidät vastaan kun he elävinä tulivat luoksemme. Heidän ei tarvitse olla tullessaan pahoissa aikomuksissa, mutta kun heidän energiansa absorboituvat omiimme, syntyy kaaos.

”Orfeus, manalan matkallaan sai kehoituksen olla kääntymättä avunpyytäjien puoleen. Hänen niin tehdessään ne vetäisisivät hänetkin ”allikkoon”.(Oman vapaa tulkinta)”

Nimesin minuun tukeutuneen energian ”ajattelevaksi energiaksi”, ja sillä oli vasen ja oikea puoli niin kuin meillä on vasen ja oikea tunne- ja ”järki”keho. Tuntui kuitenkin siltä että ”murkkuenergiat” olivat minun tapauksessani hallitsevina vasemmalla puolella, kun taas harmoonisemmat olivat oikealla. Vasemman puolen enrgiat olivat myös agressiivisempia ja suoraan väkivaltaisempia.

Jotenkin sai vaikutelman niin kuin ne olisivat edustaneet niitä minuun kohdistuneita toiveita, vaatimuksia, ja tunteita jotka eivät olleet toteutuneet heidän tahtonsa mukaan.

Femiinin energian tahto oli sen mielestä ”sanomattakin” selvää; oli kyse uskosta, ei jumalasta vaan uskosta. Ihmisen pitää uskoa, pitää kuulua kirkkoon, koska niin on aina ollut. Uskossa pitää olla ja kirkkoon pitää kuulua, se oli sen asia. Uskoa ensin sanaan ja vasta sitten jumalaan.

Maskuliinin energian tahto meni jotenkinohitse, se ilmoitti että minun elettyäni (sen mielestä) niin huonon elämän että sillä oli se oikeus minulta ottaa. Silti se kadehti elämääni, koska olin elänyt sen tavalla jollainen se olisi halunnut omnakin elämänsä olleen. Sitä tuntui jotenkin kaduttavan, sen omasta mielestä, pieleen mennyt elämänsä. Tuli mieleen eräs tv-juttu missä palopäälikön tullessa palopaikalle oli palo jo sammutettu, joten palopäälikkö valeli raunioille kannun bensiiniä ja tokaisi; Väärin sammutettu, otetaampa uudestaan. ….

Tunkeutuja teki kaikkensa saadakseen aistini hallintaansa ja koska sen mielestä en saanut juosta se aiheutti minulle niin hirveitä kipuja ja kouristuksia, että oli pakko jatkaa kävellen. Olin valmistautunut hyvin Oslossa juostavalle maastomaratonille ja kaiken olisi pitänyt olla kunnossa kun hyvin lämmitelleenä päästiin matkaan. Mutta, vain muutaman kilometrin jälkeen alkoivat jalat särkeä niin että hyvärytminen juoksu muuttui laahustamiseksi ja välillä kävelyksi. Kivulle en silloin keksinyt mitään muuta järjellistä/järjetöntä selitystä kuin että kaikista huolellisista valmistautumisista huolimatta olin jotenkin laiminlyönyt jonkin asian harjoittelussa. Silloin ei kuokkavieraan riehunta vielä ollut niin avointa että olisin sen osannut ottaa huommioon. Se pilasi juoksuni, ei siksi ettei olisi pitänyt urheilusta, vaan koska halusi kaiken tapahtuva sen ehdoilla.

Tästä eteen päin fiktiivistä ”poikkitiedettä”

Tetoinen, fyyssinen matka aliseen, ja koiran kohtaaminen.

Lähdin aamukävelylle ja ajattelin tekeväni, siinä kävellessäni shamanistisen matkan aliseen. Kulkiessani kuvittelin että kaikki kohtaamani elävät olennot, ihmiset, koirat jne. olivat alisen olentoja. Polun varren puut henkiä joille piti kumartaa ja oisoittaa kunnioitusta niin että sain luvan kulkea edelleen. Matkan loppun jo lähestyessä vastaan tuli kaksi ihmisen kaltaista olentoa koiran oloisen kera. Koiranoloinen tutuki minut tarkkaan, erityisesti vasemman puolen ja alkoi haukkua, ei vihaisesti, vaan ikäänkuin sanoakseen että siinä sivullani oli jokin toinen ja että sille piti olla vihainen. Sama on tapahtunut aikaisemminkin, oma koirani alkoi myös joskus rähistä jollekkin, vasemmalla puolellani ja erään sukulaisen ”laivakoira” oli sille jollekin hyvin vihainen, ei minulle vaan sille vasemmalla sivullani.

Tällä kertaa otin koiran komennon vakavasti ja kotiin tultuani päätin kokeilla erästä poikkishamanistista keinoa sen jonkin irti saamiseksi. Otin hiustenkuivaajan, käynnistin ja käänsin puhalluksen minusta pois päin, niin että puhaltimen peräpuoli oli kehoni vasenta puolta vasten ja kuljetin sitä ylös ja alas, nilkasta päälaelle ja tunsin että se toimi. Ilmeisesti, sähkölaitteen toimiessa muodostuva sähkömagneettinen kenttä oli se mikä veti sitä jotakin metafyysistä puoleensa. Tuskin se lähti kerralla kaikki, mutta väheni kuitenkin radikaalisti.

Tästä seurasi että se energiasta mikä oli tunkeutuneena poskionteloon aktivoitui ja sa aikaan hirvittävän poltteen ontelossa ja sieraimessa niin että melkein aivastin sisuskalut pellolle. Otin kiireesti tietokoneen virtajohdon ja laitoin sieraimeen niin syvälle kuin uskalsin ilman että olisin saanut sähköiskua. Jännite söi riehujan voiman nopeasti.

On muitakin keinoja provosoida kuokkavieraan energioita, kuten esim. hiiripelotin silloin kun energia aiheuttaa keskushermoston kautta niin kovan kivun että on lähes mahdoton liikuttaa sitä ruumiin osaa minkä kuokkavieras on onnistunut provosoimaan.

Se pelasi roolipeliä virtuaalisessa minä-todellisuudessa. Se kehitti ja täydensi vähitellen kuvitteellista, virtuaalista mallia minusta. Itsensä se oli siinä mallissa asettanut tilalleni ja laitteli oman elämänsä palikoita mallin rakenteisiin. Vähitellen, se alkoi asettua tilalleni, ja lopulta uskoen olevansa minä Martti Einari. Uskoi niin vahvasti ettei ymmärtänyt mitä minä tässä tein. Se teki kaikkensa asettuakseen tilalleni ja kulutti kaiken sen elämän energian mitä sillä oli minuun tunkeutuessaan. Menettäessään elämänenergian, se menetti myös identiteettinsä, niin että se kuihtui olemattomiin niin kuin tämä lause ….

Mikäkö sitä ajoi? Oletan että kuoleman pelko, hysteerinen kuoleman pelko. Se oli paennut elämästään sellaisen pelon vallassa, ettei voinut ymmärtää olevansa kuollut.

Ihan varmasti tarinani, myös edellä kerrottu, muuttuu sitä mukaa mitä pidemmälle tässä asiassa etenen ….

mutta tämä tässä vaiheessa

ME (=MarttiEinari)

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta (Karisto 2018)

19.3.2018 Tietokirjallisuus

Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta on tamperelaisen kirjailija Terhi Rannelan ensimmäinen matkapäiväkirja, joka sisältää vuosien varrella karttuneita kokemuksia, ajatuksia ja kirjoitettuja sanoja. Rannela on aiemmin julkaissut nuortenkirjoja ja historiallisia romaaneja.

Päiväkirjamerkintöjä jäljittelevä kirja vie lukijan eri puolille maailmaa pienellä hiilijalanjäljellä, joten matkan aikana ei tarvitse huolehtia muusta kuin siitä, että ottaa hyvän asennon, kenties teemukin käden ulottuville ja sanoo: ”Kyllä, olen valmis, lähdetään!” Rannela kiertää Amerikan New Yorkia ja muita isoja kaupunkeja, käväisee muistelemassa Kunta Kintea Afrikan Gambiassa ja hämmästelee Skotlannin Edinburghia Harry Potterin syntysijoilla. Matka jatkuu Britannian Lontooseen, Islantiin, Norjaan. Kauempana odottavat vuoroaan kohtelias ja kuuliainen Japani, perinteikäs Kiina, Kambodzhan sisällissodan jäljet ja Singaporen ostoskeskus keskiyöllä. Millaista on viettää yksi syksy Saksan Hannoverissa? Ylittääkö Ateena odotukset? Miten kotimaassa voi ottaa matkailusta kaiken irti? Rannela jakaa lukijalle keskustelujaan paikallisten kanssa ja antaa kuin vaivihkaa näille äänen: naurut kuulee, hymyt kohottavat omiakin huulia, surun tuntee puristuksena. Maailma osoittautuu ihmeelliseksi mutta pieneksi – ihmiskunnalla on samat murheet ja ilot maasta riippumatta, samoja unelmia ja toiveita.

”Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan.”

Kirjan turkoosipohjainen kansi, jossa lentoon lähtevät mustat joutsenet kokeilevat siipiään, tiivistää hyvin sivuilta huokuvan toiveen: unelmoi, kokeile, lennä. Nimi viittaa samaan kannustukseen, sillä elämä on tässä ja nyt, kannattaa ennemmin uskaltaa vaikka pelottaisikin kuin jäädä kotilammen turvaan vatvomaan ja jossittelemaan. Jos ei lennä rapakon toiselle puolelle, voi liitää turvallisesti nojatuolissa – tai missä kirjaa lukeekaan – ja edetä siitä tai sitten nauttia vain kirjan siivin matkasta. Tärkeintä on, että matkaa, tapahtuipa se miten vain.

Matkaa taittaessaan Rannela antaa lukuvinkkejä ja kertoo lyhyesti kustakin kirjasta. Kirjailija poikkeaa jokaisessa maassa mahdollisuuksien mukaan kirjakauppoihin, museoihin ja näyttelyihin, ideoiden pyhättöihin. Välillä Rannela saakin uusia ideoita tai ainakin ajatuksia ja lisää tutkittavaa. Päivät koostuvat retkistä lähiseuduille, kirjoittamisesta, teekupillisista ja yöunista vieraiden maiden taivaiden alla. Vaikka työajat eivät olekaan aikaan tai paikkaan sidottuja, lukijalle teroitetaan, että kirjailijan ammatti on tavallista työtä, eikä siihen liity taikaa tai ihmeitä. Rannela kertoo kirjoittamisesta henkilökohtaisella tasolla mutta myös yleisemmin, lohdullisella ja innostavalla tavalla kuin puhuisi ystävästä. Kirjoitetut sanat taltioivat matkat, tekevät niistä täydemmät ja eläväisemmät. Mukana kulkevaan päiväkirjaseen kynän kautta tallentuvat maisemat, lintulajit, ruoat, juomat, eri kielten hauskat ilmaukset, asuinympäristöjen hyvät ja huonot puolet, kulttuureita, muistoja, hassuja tai jännittäviä elämyksiä, matkaseura, ajatuksia, havaintoja, ideoita.

Puoleen väliin kirjaa luvut ovat lyhyitä, pieniä makupaloja maailmalta. Sen jälkeen jäädään pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan, tahti hidastuu, havainnointi muuttuu tarkemmaksi ja yltää laajemmalle. Rannela muistuttaa, että kodin voi löytää mistä vain, tilapäisen tai pysyvän. Missä ikinä koti sitten onkin, siellä pitäisi osata myös rauhoittua. Kirja pyrkiikin tarjoamaan tauon hektisestä ja teknologian täyteisestä arjesta, rentouttamaan sekä avaamaan ovia maailmalle. On tärkeää viettää hetkiä yksin ja rauhassa, pitää somepaastoa ja nauttia hiljaisuudesta. Toisaalta Rannela listaa tarvitsevansa luonnon, kirjoittamisen ja kirjojen tuoman rauhan lisäksi saunaa ja ystäviään. Matkata voi itsekseen, mutta vielä mukavampaa se on seurassa.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on samalla kevyt ja syvällisesti pohdiskeleva teos. Se on hyvänmielen kirja, joka hymyilyttää ja kehottaa levittämään siipensä. Kirja herättää ajattelemaan, ideoimaan, mutta erityisesti unelmoimaan omasta matkasta. Kirja sopii niin nojatuolimatkailijoille kuin matkailusivuja selaileville tai vain yleisesti maailmasta kiinnostuneille tiedonjanoisille.

Jos menojalkaa vipattaa, tämä kirja on siihen oiva apu!

AK

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin (suom. Hanna Arvonen, HarperCollinsNordic 2017)

8.10.2017 Kaunokirjallisuus

Sinuun minä jäin on Skotlannissa syntyneen toimittajana työskennelleen Mhairi McFarlanen esikoisteos ja vieläpä hyvin onnistunut sellainen. Se kertoo Manchesterissä asuvasta kolmekymppisestä Rachelista, joka työskentelee oikeustalolla toimittajana. Hänen työnään on metsästää meheviä uutisjuttuja meneillään olevista oikeustapauksista. Elämä Manchesterissa etenee ihan mukavasti, mutta edessä olevat häät pitkäaikaisen poikaystävänsä Rhysin kanssa saavat hänet pohtimaan mitä hän elämältään oikein kaipaa. Ja ennen kuin Rachel itsekään tajuaa, hän onkin pitkästä aikaa sinkku. Häät ovat peruuntuneet ja Rachel on muuttanut pois hänen ja Rhysin yhteisestä asunnosta.

”Rachelin laki: epäonnistu uudelleen, epäonnistu eri tavalla.”

Rachelin sinkkuelämä saa kuitenkin nopeasti jännittävän käänteen, kun hän kuulee, että Ben, hänen opiskelukaverinsa yliopistoajoilta, on muuttanut takaisin kaupunkiin (kylläkin yhdessä vaimonsa kanssa). Tämä pistää Rachelin elämän sekaisin, koska Ben on se mies, jota hän ei ole koskaan saanut pois mielestään. Harmi vaan, että Ben ei koskaan ole katsonut Rachelia sillä silmällä. Ja toisaalta Benhän on nyt naimisissa, joten se siitä sitten. No ehkä lukijalle voi sen verran paljastaa, että yllätyksiä on tulossa, kun Rachel ja Ben kohtaavat kymmenen vuoden tauon jälkeen. Lusikkansa soppaan pistävät vielä Benin hurmaava ja älykäs työkaveri Simon sekä Rachelin ystävykset Caroline, Ivor ja Mindy. Niin ja tietenkin Olivia, Benin täydellisen hillitty vaimo, jonka rinnalla Rachel kokee olevansa täysin B-luokan kamaa.

”Kyllä, minä olin rakastunut Beniin. Ei, minä en ollut aikonut ottaa riskiä ja kertoa hänelle, koska oletin lähes varmasti, etten saisi vastarakkautta. Minä olin aikonut teeskennellä, etten rakastanut, ja antaa hänen mennä. Minä en pystynyt ratkaisemaan tätä ristiriitaa ilman, että se kertoisi jotakin minusta. Tällainen, hyvät ystävät, on pelkuri.”

Sinuun minä jäin on hyvän mielen chic lit -kirja. Se on sopiva sekoitus keveyttä ja pintaa syvemmälle menevää pohdiskelua elämästä ja tekemistämme valinnoista. Sinuun minä jäin oli pitkästä aikaa kirja, jossa nauroin useammassakin kohtaa ääneen ja muutamassa kohdassa melkein kyyneleetkin valuivat. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Mhairi McFarlanelta, mutta oli sen verran positiivinen kokemus, että haluan ehdottomasti tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa.

”Jotkut ihmiset päätyvät yhteen sielunkumppaninsa kanssa. Jotkut ihmiset löytävät kumppanin, jonka kanssa he voivat olla onnellisia, jos näkevät vaivaa. Jotkut ihmiset saavat mitä ansaitsevat. Jotkut ihmiset tulevat aina olemaan mysteeri. Toiset ihmiset, joihin minä ehkä kuulun, päätyvät elämään yksin. Ja se on ihan okei. Minä pärjään kyllä.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Kate Morton: Talo järven rannalla (suom. Hilkka Pekkanen, Bazar 2017)

25.9.2017 Kaunokirjallisuus

Juhannuksena 1933 Edevanen perhe valmistautuu perinteiseen keskikesän juhlaan suuressa ja kauniissa talossaan järven rannalla. Juhlat päättyvät kuitenkin tragediaan, kun perheen kuopus pieni Theo-vauva katoaa yön pimeydessä. Suuresta poliisioperaatiosta huolimatta Theo-vauvan katoaminen jää mysteeriksi. Perheen elämä ei palaudu enää entiselleen ja he hylkäävät kotitalonsa.

70 vuotta myöhemmin pakkolomautettu Sadie Sparrow matkustaa leskeksi jääneen isoisänsä luokse Cornwalliin tarkoituksena kerätä itsensä pilalle menneen rikostutkinnan jälkimainingeista. Lomailu jää kuitenkin toissijaiseksi kun Sadie juoksulenkillään löytää metsien suojasta järven rannalta hylätyn talon. Kurkistaessaan taloon kaikki näyttää pysähtyneen. Sadien mielenkiinto herää ja talo ei jätä häntä rauhaan varsinkaan kun hän saa selville tragedian, joka kohtasi sen asukkaita 70 vuotta sitten.

Samaan aikaan Lontoossa kuuluisa rikoskirjailija A.C. Edevane tuskailee uusimman kirjansa kirjoittamisen kanssa. Vaikka kirjoittaminen on aina haasteellista, on tällä kertaa työn eteneminen erityisen takkuista. Johtuuko luomistyön vaikeudet syyllisyydestä, joka ei jätä rauhaan, vaikka tunteeseen johtaneista tapahtumista on jo kymmeniä vuosia. Ja kun Sadie Sparrow ottaa yhteyttä Edevaneen halutakseen keskustella hänen kanssaan, hän tietää ettei menneisyyttä voi enää paeta.

Muistikirjat esittävät isoa roolia Kate Mortonin uutuusteoksessa.

Kate Mortonin uutuus ei petä tälläkään kertaa. Tiiliskiven paksuisen lukuromaanin tapahtumat etenevät sujuvasti eteenpäin pitäen lukijan otteessaan. Se on oivaa luettavaa niin dekkareiden kuin romaanienkin ystäville. Samalla kun Morton vie lukijansa selvittämään vanhaa rikosta, kuvaa hän elävästi myös ensimmäisen maailmansodan aikaisten rakastavaisten elämää, 1930-luvun perheidylliä kuin naimattoman naispoliisin arkeakin 2000-luvulla. Ja kuten ehkä arvata saattaa, mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

JG

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Suom. Helene Bützow, WSOY 2017)

8.8.2017 Kaunokirjallisuus

Erika ja Oliver ovat lapseton pariskunta, joille siisteys ja järjestelmällisyys tuntuvat olevan arvoista tärkeimmät. Erikan lapsuudenystävä Clementine yhdessä miehensä Samin kanssa ovat taas uupua lapsiperheen vaatimusten alle. Erikan ja Oliverin naapurissa sen sijaan asuvat iloiset ja riehakkaat Vid ja Tiffany yhdessä teini-ikäisen tyttärensä kanssa, joka mieluiten viettäisin aikansa kirjojen kuvitteellisiin maailmoihin upoten. Eräänä kauniina päivänä Vid päättää kutsua naapurinsa sekä heidän luokseen samana iltana kylään tulevat Clementine ja Sam heille kylään. Pidetään pienet pihajuhlat, tuumaa Vid. Sehän olisi hauskaa? Tai sitten ei…

”[– ] ehkä kaikkein hallitsevimpia olivat syyllisyyden ja kauhun tunteet siitä, mitä grillikutsuilla oli tapahtunut. Ne olivat kuin painajaisen muisto, sitä ei saanut mielestä.”

Pihakutsut eivät siis Moriartyn romaanissa suju kuin Strömsössä ja lukija ei voi kuin pohtia mitä on voinut tapahtua, kun sen jälkiseuraamuksina ystävyyssuhteet ovat koetuksella, avioliitot natisevat liitoksistaan, lapset käyttäytyvät omituisesti ja aikuisetkin ovat enemmän tai vähemmän posttraumaattisen stressin oireiden vallassa.

Australiaisen Liane Moriartyn romaanit kulkevat jossain kevyen naistenkirjallisuuden, chic litin ja vakavamman psykologisen romaanin välimaastossa. Hän kuvaa osuvasti naisten välisten ystävyyssuhteiden monimutkaisia lonkeroita ja aviopuolisoiden keskinäisiä suhteita. Paikoitellen kirja on kevyt, riehakas, kun taas välillä tunnelma on kuin Australian sää pahimmillaan, sateinen ja synkkä.

Moriarty pitää lukijansa otteessaan paljastamalla jo heti alussa, että jotain tapahtui mutta sen tarkemmin lukija ei saa tietää pihajuhlien kulusta. Asiat paljastuvat pikkuhiljaa, välillä raivostuttavan hitaasti, mutta kuitenkin niin kutkuttavasti, että lukemistakaan ei voi kesken jättää.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

 

 

Lomalukemiset

7.8.2017 Yleinen

Kesäloma meni taas ilman, että ehdin päivittää blogiani. Nyt sitten tulee putkeen loman aikana luetut.

Mary Higgins Clark ”Niin kuluu aika” (Tammi 2017) kirjassa menee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisessa tarinassa rikasta leskeä syytetään miehensä murhasta ja toisessa tarinassa tv-toimittaja (joka muuten raportoi tuosta oikeudenkäynnistä) etsii oikeita vanhempiaan. Jo varhaisessa vaiheessa lukijalle selviää, ketkä toimittajan oikeat vanhemmat ovat. Ja tokihan lukiessa myös tiedostaa sen, että syytetty leski vapautetaan syytteistä, kun oikea murhaaja löytyy.

Tarina ei ole parasta Higgins Clarkia, ei pitänyt niin tiukasti otteessaan, kuin hänen aiemmat kertomuksensa. Enkä muista, että aiemmista tarinoista olisi heti kättelyssä paljastunut lopputulos. Hiukan siis petyin tähän lukukokemukseen.

 

Seuraavaksi sain luettua teoksen Matti Kurjensaari ”Loistava Olavi Paavolainen” (Tammi 1975). Tämän luetuksi saaminen oli varsinainen työvoitto. Tätä olen lueskellut useamman kuukauden aikana, ja aina välillä sitten jotain muuta. Olavi Paavolainen oli nimenä tuttu, mutta mitään muuta en hänestä tietänyt, kuin sen, että oli ollut aikanaan toimittamassa Karjala-aiheisia kirjoja. Kurjensaari käy läpi Paavolaisen koko elämän. Paavolainen oli intellektuelli ja ainakin omasta mielestään todellinen älykkö. Henkilö, joka joko luonnostaan tai näyttelemällä teki itsestään poikkeuksellisen ja omalaatuisen hahmon. Toki hän kirjoitti ja toimi kriitikkona, mutta päällimmäiseksi kuvaksi hänestä jäi juhlivaseuramies.

Kirjan alussa Paavolainen ihailee Ranskaa ja ranskalaisuutta. Helsinkiin kotitutunut Paavolainen vierailee usein Karjalan Kivennavalla, jossa hän syntyi vuonna 1903, joten Karjala ja karjalaisuus ovat aina lähellä hänen sydäntään. Osallistuminen Nürnbergin puoluepäiville 1936 sai Paavolaisen ihailemaan saksalaisia ja kansallissosialismia, ihan pesunkestävää natsia hänestä ei kuitenkaan tullut. Nürnbergiin hän ajautuu saatuaan kutsun Travemünden saksalais-pohjoismaiseen kirjailijakotiin. Tuolla matkalla hän oivaltaa, että ”Saksan henki on sittenkin häntä lähempänä, kuin valoisa, kirkas ranskalainen.”

Kurjensaari oli Paavolaisen ystävä, joten teos kuvannee mahdollisimman todenmukaisesti tätä värikästä henkilöä. Paavolainen oli tulenkantajain luoja ja johtaja, mainosmies ja aatteiden kantaja. Hän oli näkijä ja profeetta, ja monessa asiassa puolen vuosisataa aikaansa edellä, kuten kirjan takakannessa todetaan. Tämä oli mielenkiintoinen matka mielenkiintoisen henkilön elämään. En tosin käsitä, miksi kirjan lukemiseen meni niin pitkä aika. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Anna Janssonin ”Hämärän lapset” (Gummerus 2015) luin kesälomareissulla. Tässäkin dekkarissa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisessa selvitetään kuka murhasi 92-vuotiaana Heinz Mayerin Visbyssä. Toisessa tarinassa seurataan nuoren Mirela Lundbergin tarinaa. Yksinhuoltajaäidin tiukan valvonnan alla oleva tyttö joutuu vuokraisännän pojan kiusan ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ilman, että kukaan huomaa mitä on tapatumassa. Ikäeroa heillä ei ole kuin kolme vuotta. Ekaluokalle menevä Mirela joutuu heti tämän Månsin koulukiusaamisen kohteeksi ja raiskaamaksi.

Molemmat tarinat nivoutuvat yhteen, kun kuvaan astuu rikoskomisario Maria Wern ja hänen lapsensa. Wernin lapset menevät kesäleirille, johon Mirelakin on päässyt, vahinko vain että myös Måns ilmestyy samalle leirille. Mirela oli jo hetken kuvitellut, että hän saa viettää muutaman viikon rauhassa, mutta Måns saa käännettyä lähes koko leirin Mirelaa vastaan. Lähistöllä tapahtuvat murrot johtavat pian Mirelaan, joka eräänä päivänä löytyy murhattuna. Molemmat murhat selviävät tarinassa, mutta eivät ”liian aikaisin” lukijalle. Tässä tarinassa palataan myös toiseen maailmansotaan ja natsien Ruotsissa oloaikaan.

En ollut aiemmin lukenut Janssonin teoksia, mutta taidan kyllä alkaa lukemaan niitä. Hyvin kirjoitettu tarina, joka piti kiitettävästi otteessaan. Toki tämä aihe, jossa pikkutyttö raiskataan (olkoonkin, että tekijä on suunnilleen saman ikäinen poika), ei ole koskaan mitään kivaa eikä helppoa luettavaa.

 

Seuraavana oli vuorossa Donna Leonin ”Tuntematon ihailija” (Otava 2017). Komisario Guido Brunetti on tutustunut italialaiseen oopperalaulajattareen Flavia Petrelliin. Petrelli tuo Brunettin tietoon, että hänelle on ilmaantunut salainen ihailija, joka on seurannut häntä useisiin maihin ja täyttänyt oopperan takahuoneen keltaisilla ruusuilla. Mitään viitettä siitä, kuka hän on, ei ole kukkien yhteydessä. Kun kukkapaketti löytyy Flavian kotioven luota, alkaa hän oikeasti pelätä henkensä puolesta.

Brunetti ryhtyy selvittämään asiaa. Matkanvarrella myös pari Flavian lähellä olevaa henkilöä meinataan tappaa. Vihdoin salaisen ihailijan henkilöllisyys selviää, ja tapahtuu lopullinen ratkaisu. Niin lopullinen, että Flavian ei enää tarvitse ainakaan tämän ihailijan takia olla peloissaan. Leonia olen lukenut muutaman kirjan tätä ennen, ja samalla laadulla ja tyylillä mennään, joka on siis ihan positiivinen asia.

 

Agatha Christie ”Odottamaton vieras”( WSOY 1999). Kirjan alkusivulla todetaan ”näytelmästä sovittanut Charles Osborne”. Tarina sijoittuu Etelä-Walesin maaseudulle, johon sumuisena iltana saapuu tuntematon mieshenkilö, joka on ajanut lähistöllä autollaan ojaan. Saapuessaan taloon hän löytää pyörätuolissa istuvan miehen. Hetken kuluttua hän huomaa, että pyörätuolimies on kuollut, ammuttu. Kun hän laittaa huoneeseen valot päälle, hän näkee naisen istuvan tuolissa ase kädessä. Mies luulee naisen ampuneen pyörätuolimiehen, ja lupaa auttaa naista murhan peittelyssä.

Jonkin ajan kuluttua kaikki talossa asuvat ovat hereillä ja yleisesti ihmetellään, kuka kyseisen pyörätuolimiehen olisi voinut ampua. Paikalle saadaan myös poliisit, jotka innokkaasti seuraavat tehtyjä johtolankoja. Selkein syyllinen osoittautuu syyttömäksi, koska saadaan tieto, että kyseinen epäilty on ollut jo jonkin aikaa kuolleena. Varsinaista ratkaisua poliisit eivät saa selville, se kerrotaan kyllä naiselle, joka ”oletettavasti oli ampunut uhrin”, sekä lukijalle. Ei mitään uutta auringon alla; kyllä Christie kirjoittaa osasi, sekä laatia salapoliisitarinoita.

Sitten tartuin J.M.Barrien kirjaan ”Peter Pan” ( Art House 2002). Tämän kirjan esittelyssä mainitaan, että tämä kirja on ensimmäinen kokonaan suomennettu versio Barrien kirjasta. En ole aiemmin Peter Pania lukenut, enkä mitään katkelmia siitä. Jonkin Peter Pan elokuvan olen kyllä lapsena nähnyt. Elokuvasta en tosin muista muuta kuin sen, että lapset lensivät.

Tarina kertoo siitä, että Peter Pan ilmestyy Darlingin perheen lastenhuoneeseen, opettaa nämä kolme lasta lentämään ja vie heidät Kaukamaahan (miten muistelen nimen olleen joskus Mikä-mikä-maa?). Kaukamassa on intiaaneja ja merirosvoja sekä tikittävä krokotiili, ja joukko kadonneita poikia. Darlingien Wendy tytöstä tehdään näiden kadonneiden poikien äiti ja Peter Pan itse on isä. Kaukamaassa ajantaju katoaa, ja meinaa unohtua myös lasten muistot oikeista vanhemmistaan ja kodistaan.

Monien vaiheiden ja taistelujen jälkeen Darlingin lapset päättävät, että on aika palata kotiin. Mukaan tulee myös kadonneet pojat, jotka saavat jäädä Darlingien perheen luo asumaan. Peter tulee vielä pyytämään Wendyä mukaansa, mutta Wendyn äiti kieltää tätä lähtemästä. Sen sijaan sovitaan, että Peter saa tulla joka vuosi hakemaan Wendyn tekemään taloonsa kevätsiivouksen. Jossain vaiheessa Peter ei enää tule ja Wendy kasvaa isoksi, menee naimisiin ja saa tytön. Sitten eräänä iltana Peter tulee hakemaan Wendyä, mutta huomaa, että tämä on jo iso, ja ottaa mukaansa Wendyn tyttären. Ja sitten joskus on Wendyn tyttärentyttären vuoro, koska Peter Pan ei koskaan kasva isoksi.

 

Mayer, Emeran: Viisas vatsa (Suom. Ulla Lempinen & Aura Nurmi, Atena 2017)

1.8.2017 Tietokirjallisuus

Lääketieteen tohtori Emeran Mayerin kirja Viisas vatsa on kiehtova teos suoliston ja aivojen välisestä yhteistyöstä. Viime vuosina on yhä enenevässä määrin todettu, että suoliston hyvinvoinnilla on todella suuri merkitys niin ihmisen fyysiselle kuin henkisellekin hyvinvoinnille. Onhan tästä elimestä alettu käyttää nimitystä ”toiset aivot”. Tämä nimitys ei Mayerin mukaan ole liioittelua kun ottaa huomioon, että suolistossa on tuhat kertaa enemmän mikrobeja kuin aivoissa ja selkäytimessä ja ihmisperäisiä soluja on kymmenen kertaa enemmän kuin koko elimistössä. Suolisto myös painaa enemmän kuin esim. aivot tai sydän. Suolisto on siis aivoihin verrattava tietojenkäsittelylaitos. Mayer selittää kirjassaan populaarilla otteella käyttäen apuna potilasesimerkkejä kuinka aivojen, suoliston ja niissä olevat mikrobistot viestittävät jatkuvasti keskenään ristiin ja rastiin.

ViisasVatsa

Tutkimuksissa on todettu, että stressi tai voimakas ahdistus muuttavat suoliston supistelua, verenvirtausta ja ruoan vauhtia. Yleensä masentuneen suolistossa kaikki hidastuu ja näin ollen hyvinvointi huononee entisestään. Voidaankin vain arvailla minkälaisia muutoksia krooninen viha, suru tai pelko suolistossa aiheuttavat. Suoliston mikrobit eivät siis vaikuta vain ruoan sulattamisessa, vaan niillä näyttää olevan suuri rooli tunteita ja käyttäytymistä ohjaaviin järjestelmiin. Ei ole yksin aivojen asia, millainen olo meillä on tai miten aivomme kehittyvät ja ikääntyvät. Onkin aavisteltu, että esim. Alzheimerin taudin alku voisi piillä suolistossamme.

Emeran Mayerin kirjassa käsittelemät asiat ovat alkaneet kiinnostaa tieteilijöitä suuremmassa määrin vasta viime vuosina. Hän uskookin, että tiedon lisääntyessä meidän käsityksemme esimerkiksi ruoan vaikutuksesta emotionaaliseen ja henkiseen hyvinvointiin muuttuu. Tämän myötä esimerkiksi masentuneen ihmisen hoito voi olla hyvinkin erityylinen tulevaisuudessa kuin tänä päivänä.

Mayer kiinnittää huomiota mm. siihen kuinka raskaana olevan naisen korkea stressitaso heikentää vauvan terveyttä. Nämä vauvat kehittyvät hitaammin, painavat vähemmän syntyessään ja ovat herkempiä erilaisille infektioille. Myös varhaislapsuuden ruokavalio muokkaa mikrobiston monipuolisuutta ja sen kykyä vastustaa infektioita. Tänä aikana sattuneet ”kömmähdykset mikrobiston ohjelmointivaiheessa” saattavat aiheuttaa ongelmia aikuisiällä alkaen liikalihavuudesta ärtyvän suolen oireyhtymään. Mutta Emeran Mayer kuitenkin muistuttaa, että vaikka lapsuudessa suoliston mikrobisto olisikin saanut huonon ”ohjelmoinnin”, peli ei ole menetetty. Ihminen pystyy omalla ruokavaliollaan parantamaan oman mikrobistonsa toimintaa. Loppupeleissä olemme jokainen oman suolistomme herra.

Viisas vatsa on ehdoton luettava kaikille, joita suoliston ja aivojen välinen yhteistyö kiinnostaa. Sekä kaikille suolisto-ongelmista tai esimerkiksi masennuksesta kärsineille, jotka voivat kirjan luettuaan saada uusia oivalluksia olonsa helpottamiseksi.

JG

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Sophie Kinsella: Kuka on pomo (Suom. Kaisa Kattelus, WSOY 2017)

8.7.2017 Kaunokirjallisuus

Kun ottaa käteensä Sophie Kinsellan kirjan, on luvassa taattua chic lit -viihdettä. Useita Kinsellan kirjoja lukeneena, osasin odottaa tietynlaisia juonenkäänteitä ja olin varma, että saan nauraa kirjaa lukiessani. Tämä kirja kuitenkin osasi hieman yllättääkin; Kinsellan itsenäisten kirjojen (pois lukien siis himoshoppaaja-sarjan) juonet kulkevat yleensä vahvasti rakkausteemalla ja toki tämäkin kirja tarjosi riittävästi romantiikka sitä kaipaavalle, mutta tällä kertaa väittäisin pääjuonen olleenkin työmaailmassa.

Kuka on pomo -kirja kertoo nuoresta Katie Brenneristä, joka kaipaa suurkaupungin intensiivistä elämänmenoa. Tästä syystä hän on muuttanut Somersetin maaseudulta Lontooseen työn perässä ja elelee tarinan alussa pienessä solukämpässä, kulkien päivittäin pitkän matkan töihin julkisilla kulkuneuvoilla. Elämä ei ole auvoista, mutta Katie on päättänyt pärjätä ja on jopa muuttanut nimensä, jotta kuulostaisi enemmän lontoolaiselta. Kaiken on oltava hyvin, koska muuten Katien (tyttärensä yksin kasvattanut) isä huolestuisi ja vaatisi, että Katie palaa kotiin. Isä ei pidä Lontoosta eikä siitä, että hänen tyttärensä haluaa asua siellä.

Katie (nykyään nimeltään Cat) on töissä Lontoolaisessa brändäysfirmassa. Hän on innoissaan alasta ja vaikka hänen pomonsa on hieman oikkuileva ja erikoinen, niin Katie ihailee tämän luovaa näkemystä ja ammattitaitoa. Ikävä kyllä, firma päättää supistaa menojaan ja Katie menettää työnsä. Pomo, Demeter, ei hoida irtisanomista kovinkaan tahdikkaasti ja Katie poistuukin töistä kiukkuisena koko firmalle, mutta erityisesti pomolleen.

Katie palaa kotiinsa Somersetiin, auttaa isäänsä ja tämän puolisoa perustamaan matkailuyrityksen ja etsiskelee samalla kuumeisesti uutta työpaikkaa Lontoosta. Isälle ei potkuista voi kertoa, joten kotona luullaan Katien olevan sapattivapaalla työstään. Yllättäen paikalle saapuu Demeter perheineen ja siitähän soppa syntyy. Katie päättää kostaa kaltoinkohtelun ja kehittää Demeterin päänmenoksi vaikka mitä, mm. varsin erikoista luontomeditointia.

Muun tarinan ohella kulkee, kuten luvattu, romanttinen sivujuonne. Kinsella tarjoaa aina ihasteltavaksi pitkän, tumman, komean ja rennon tyylikkään rakkaudenkohteen, jota ihaillaan välillä läheltä, välillä kauempaa.  Ihastuttavia sivuhahmoja ovat myös mm. Katien isän uusi puoliso Biddy, joka rauhallisella ja sympaattisella luonteellaan saa kaikki puolelleen sekä toki Demeter, joka ei ehkä olekaan ihan sitä, mitä alun perin olisi voinut luulla.

Jos chic lit on sinun juttusi ja vaikka ei olisikaan, tämä kirja on loistavaa kesäluettavaa. Kevyttä, humoristista, romanttista ja nokkelaa, sitä on Sophie Kinsellan Kuka on pomo.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

V.N.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti (Suom. Helena Bützow, WSOY 2016)

7.7.2017 Kaunokirjallisuus

Minkälainen oli sinun elämäsi kymmenen vuotta sitten? Minkälainen uskot sen olevan kymmenen vuoden päästä? Mitä jos menettäisit muistisi ja kuvittelisit olevasi kymmenen vuotta nuorempi kuin olet?

Tähän tilanteeseen herää Alice Liane Moriartyn kirjassa Nainen joka unohti. Alice herää pökertyneenä jumppasalin lattialta. Hän säikähtää, koska on raskaana eikä tiedä missä on ja mitä on tapahtunut. Hän ei ymmärrä mitä hän tekee steppitunnilla ja miksi tuttu työkaveri näyttää jotenkin väsyneeltä ja oudolta.

Alice on hieman pullea ja hömppä 29-vuotias, joka odottaa ensimmäistä lastaan ja on mielettömän rakastunut aviomieheensä, Nickiin. Elämä on ihanaa, eikö?

Väärin. Alice on dynaaminen ja aina liikkeellä oleva solakka 39-vuotias, jolla on kolme lasta ja avioero vireillä. Tähän todellisuuteen Alicen on nyt sopeuduttava, vaikka mielessä on selvästi usko siihen, että hän on 29-vuotias ja tämä ei voi olla hänen elämäänsä. Miten hän voisi haluta eroon elämänsä rakkaudesta? Ei hänellä voi olla kolmea lasta, eihän hän edes tiedä yhdenkään nimeä, saati sitten miltä nuo lapset näyttävät.

Muutaman viikon ajan Alice luovii läpi elämänsä yrittäen selvitä kaikista tehtävistään ja velvollisuuksistaan.  Hän rakastaa miestään, mutta mies tuntuu vihaavan häntä. Lapset onneksi suhtautuvat hieman rennommin äidin kummallisuuksiin, kunhan alkukömmähdyksistä on selvitty. Alice oppii itsestään paljon uutta, alkaa ymmärtää mikä elämässä on saattanut mennä pieleen ja mikä taas on onnistunut.

Pari viikkoa onnettomuuden jälkeen, Alicen muistot alkavat palailla ja eräänä hetkenä ne syöksyvät häneen niin kovalla kohinalla, että Alice pyörtyy. Hän herää edessään kaksi miestä, joista kummatkin haluavat rakastaa häntä. Mutta nyt Alice muistaa taas kaiken ja katkeruus toista kohtaan nousee pintaan, kun taas hellyys toista miestä kohtaan saa viimein ymmärrettävän kontekstin. Ja viimein hän myös todella muistaa, kuka oli salaperäinen Gina, josta kaikki puhuivat.

Moriartyn kirjat saavat ajattelemaan. Ne saavat ajattelemaan omaa elämää, muiden elämää, mahdollisia ja mahdottomia tapahtumaketjuja. Mitä jos? Mitä jos minulle kävisi noin? Miltä mahtaisi tuntua olla tuossa tilanteessa? Miten tämä tarina eroaisi omastani?

Jos kaipaat syvällistä, mutta silti rennon viihdyttävää luettavaa, tässä se on. Se kuulunee luokkaan chic lit, mutta tarjoaa paljon ajattelun aiheita. Kirja hahmojen elämä on ajoittain synkkää, ajoittain kuplivan iloista, mutta aina todellisen tuntuista.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

V.N.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry? Vakuutusetsivien parhaat tarinat (Bazar 2017)

17.6.2017 Tietokirjallisuus

Etsitkö hauskaa, mielenkiintoista ja vähän uskomatontakin kesälukemista tietokirjojen parista? Silloin kannattaa tarttua entisen poliisin, nykyisen vakuutusetsivän Christian Rönnbackan uutukaiseen, jossa hän paljastaa mitä uskomattomimpia vakuutuspetoksia, joita hän ja hänen kollegansa ovat urallaan nähneet.

Liekö tämä jotenkin suomalainen ilmiö mutta on jotenkin käsittämätöntä, että Rönnbackan mukaan moni näkee vakuutusyhtiön huijaamisen jonkinlaisena kuluttajan oikeutena eikä niinkään rikollisena toimintana. Ja kyllä tätä kirjaa voi lukea ns. käyttöohjeena, miten tehdä onnistunut vakuutuspetos, mutta kirjoittaja kyllä (luonnollisesti) toivoisi, että tarinat enemmänkin saisivat ”petosta harkitsevan punnitsemaan riskejä ja seurauksia”. Jos joku ajattelee, että mitä väliä sillä nyt on jos joku vähän vakuutusyhtiötä huijaa, niin Rönnbacka muistuttaa, että kustannukset, jotka petoksista koituvat, lankeavat lopulta meidän kaikkien maksettavaksi.

Kirjassa olevat tarinat osoittavat, että vakuutuspetoksissa tiivistyvät kolme ominaisuutta: epätoivo, tyhmyys ja ahneus. Tyhmyyttä oli ilmassa esimerkiksi silloin kun eräs mies päätti neljä päivää sen jälkeen kun oli hankkinut autoonsa palovakuutuksen, sytyttää se palamaan. Toisessa tapauksessa jälleen auton roihahtaessa liekkeihin, tutkijoiden epäilykset heräsivät kun he haistoivat auton penkeistä voimakkaan Sinolin hajun.

Ahneus sen sijaan astui kuvioihin kun henkilö matkusti Afganistaniin ja joutui siellä sairaalaan ripulin vuoksi. Kotiin palattuaan hän haki korvausta vakuutusyhtiöltä väittäen, että häntä oli hoidettu yhteensä 6 750 dollarilla. Tutkijoiden selvittäessä tapausta selvisi, että korvauksen hakijan väite hoitonsa yhteissummasta oli ”hieman” liioiteltu. Otettaessa huomioon paikallinen hintataso, niin kyseisellä summalla olisi voinut kustantaa vaikka pienen kylän asukkaiden terveydenhoidon.

Ja jos haluat lukea tarinan epätoivon sävyttämästä vakuutuspetosyrityksestä, tartu itse kirjaan 🙂

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG