Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin (suom. Hanna Arvonen, HarperCollinsNordic 2017)

8.10.2017 Kaunokirjallisuus

Sinuun minä jäin on Skotlannissa syntyneen toimittajana työskennelleen Mhairi McFarlanen esikoisteos ja vieläpä hyvin onnistunut sellainen. Se kertoo Manchesterissä asuvasta kolmekymppisestä Rachelista, joka työskentelee oikeustalolla toimittajana. Hänen työnään on metsästää meheviä uutisjuttuja meneillään olevista oikeustapauksista. Elämä Manchesterissa etenee ihan mukavasti, mutta edessä olevat häät pitkäaikaisen poikaystävänsä Rhysin kanssa saavat hänet pohtimaan mitä hän elämältään oikein kaipaa. Ja ennen kuin Rachel itsekään tajuaa, hän onkin pitkästä aikaa sinkku. Häät ovat peruuntuneet ja Rachel on muuttanut pois hänen ja Rhysin yhteisestä asunnosta.

”Rachelin laki: epäonnistu uudelleen, epäonnistu eri tavalla.”

Rachelin sinkkuelämä saa kuitenkin nopeasti jännittävän käänteen, kun hän kuulee, että Ben, hänen opiskelukaverinsa yliopistoajoilta, on muuttanut takaisin kaupunkiin (kylläkin yhdessä vaimonsa kanssa). Tämä pistää Rachelin elämän sekaisin, koska Ben on se mies, jota hän ei ole koskaan saanut pois mielestään. Harmi vaan, että Ben ei koskaan ole katsonut Rachelia sillä silmällä. Ja toisaalta Benhän on nyt naimisissa, joten se siitä sitten. No ehkä lukijalle voi sen verran paljastaa, että yllätyksiä on tulossa, kun Rachel ja Ben kohtaavat kymmenen vuoden tauon jälkeen. Lusikkansa soppaan pistävät vielä Benin hurmaava ja älykäs työkaveri Simon sekä Rachelin ystävykset Caroline, Ivor ja Mindy. Niin ja tietenkin Olivia, Benin täydellisen hillitty vaimo, jonka rinnalla Rachel kokee olevansa täysin B-luokan kamaa.

”Kyllä, minä olin rakastunut Beniin. Ei, minä en ollut aikonut ottaa riskiä ja kertoa hänelle, koska oletin lähes varmasti, etten saisi vastarakkautta. Minä olin aikonut teeskennellä, etten rakastanut, ja antaa hänen mennä. Minä en pystynyt ratkaisemaan tätä ristiriitaa ilman, että se kertoisi jotakin minusta. Tällainen, hyvät ystävät, on pelkuri.”

Sinuun minä jäin on hyvän mielen chic lit -kirja. Se on sopiva sekoitus keveyttä ja pintaa syvemmälle menevää pohdiskelua elämästä ja tekemistämme valinnoista. Sinuun minä jäin oli pitkästä aikaa kirja, jossa nauroin useammassakin kohtaa ääneen ja muutamassa kohdassa melkein kyyneleetkin valuivat. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Mhairi McFarlanelta, mutta oli sen verran positiivinen kokemus, että haluan ehdottomasti tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa.

”Jotkut ihmiset päätyvät yhteen sielunkumppaninsa kanssa. Jotkut ihmiset löytävät kumppanin, jonka kanssa he voivat olla onnellisia, jos näkevät vaivaa. Jotkut ihmiset saavat mitä ansaitsevat. Jotkut ihmiset tulevat aina olemaan mysteeri. Toiset ihmiset, joihin minä ehkä kuulun, päätyvät elämään yksin. Ja se on ihan okei. Minä pärjään kyllä.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Kate Morton: Talo järven rannalla (suom. Hilkka Pekkanen, Bazar 2017)

25.9.2017 Kaunokirjallisuus

Juhannuksena 1933 Edevanen perhe valmistautuu perinteiseen keskikesän juhlaan suuressa ja kauniissa talossaan järven rannalla. Juhlat päättyvät kuitenkin tragediaan, kun perheen kuopus pieni Theo-vauva katoaa yön pimeydessä. Suuresta poliisioperaatiosta huolimatta Theo-vauvan katoaminen jää mysteeriksi. Perheen elämä ei palaudu enää entiselleen ja he hylkäävät kotitalonsa.

70 vuotta myöhemmin pakkolomautettu Sadie Sparrow matkustaa leskeksi jääneen isoisänsä luokse Cornwalliin tarkoituksena kerätä itsensä pilalle menneen rikostutkinnan jälkimainingeista. Lomailu jää kuitenkin toissijaiseksi kun Sadie juoksulenkillään löytää metsien suojasta järven rannalta hylätyn talon. Kurkistaessaan taloon kaikki näyttää pysähtyneen. Sadien mielenkiinto herää ja talo ei jätä häntä rauhaan varsinkaan kun hän saa selville tragedian, joka kohtasi sen asukkaita 70 vuotta sitten.

Samaan aikaan Lontoossa kuuluisa rikoskirjailija A.C. Edevane tuskailee uusimman kirjansa kirjoittamisen kanssa. Vaikka kirjoittaminen on aina haasteellista, on tällä kertaa työn eteneminen erityisen takkuista. Johtuuko luomistyön vaikeudet syyllisyydestä, joka ei jätä rauhaan, vaikka tunteeseen johtaneista tapahtumista on jo kymmeniä vuosia. Ja kun Sadie Sparrow ottaa yhteyttä Edevaneen halutakseen keskustella hänen kanssaan, hän tietää ettei menneisyyttä voi enää paeta.

Muistikirjat esittävät isoa roolia Kate Mortonin uutuusteoksessa.

Kate Mortonin uutuus ei petä tälläkään kertaa. Tiiliskiven paksuisen lukuromaanin tapahtumat etenevät sujuvasti eteenpäin pitäen lukijan otteessaan. Se on oivaa luettavaa niin dekkareiden kuin romaanienkin ystäville. Samalla kun Morton vie lukijansa selvittämään vanhaa rikosta, kuvaa hän elävästi myös ensimmäisen maailmansodan aikaisten rakastavaisten elämää, 1930-luvun perheidylliä kuin naimattoman naispoliisin arkeakin 2000-luvulla. Ja kuten ehkä arvata saattaa, mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

JG

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Suom. Helene Bützow, WSOY 2017)

8.8.2017 Kaunokirjallisuus

Erika ja Oliver ovat lapseton pariskunta, joille siisteys ja järjestelmällisyys tuntuvat olevan arvoista tärkeimmät. Erikan lapsuudenystävä Clementine yhdessä miehensä Samin kanssa ovat taas uupua lapsiperheen vaatimusten alle. Erikan ja Oliverin naapurissa sen sijaan asuvat iloiset ja riehakkaat Vid ja Tiffany yhdessä teini-ikäisen tyttärensä kanssa, joka mieluiten viettäisin aikansa kirjojen kuvitteellisiin maailmoihin upoten. Eräänä kauniina päivänä Vid päättää kutsua naapurinsa sekä heidän luokseen samana iltana kylään tulevat Clementine ja Sam heille kylään. Pidetään pienet pihajuhlat, tuumaa Vid. Sehän olisi hauskaa? Tai sitten ei…

”[– ] ehkä kaikkein hallitsevimpia olivat syyllisyyden ja kauhun tunteet siitä, mitä grillikutsuilla oli tapahtunut. Ne olivat kuin painajaisen muisto, sitä ei saanut mielestä.”

Pihakutsut eivät siis Moriartyn romaanissa suju kuin Strömsössä ja lukija ei voi kuin pohtia mitä on voinut tapahtua, kun sen jälkiseuraamuksina ystävyyssuhteet ovat koetuksella, avioliitot natisevat liitoksistaan, lapset käyttäytyvät omituisesti ja aikuisetkin ovat enemmän tai vähemmän posttraumaattisen stressin oireiden vallassa.

Australiaisen Liane Moriartyn romaanit kulkevat jossain kevyen naistenkirjallisuuden, chic litin ja vakavamman psykologisen romaanin välimaastossa. Hän kuvaa osuvasti naisten välisten ystävyyssuhteiden monimutkaisia lonkeroita ja aviopuolisoiden keskinäisiä suhteita. Paikoitellen kirja on kevyt, riehakas, kun taas välillä tunnelma on kuin Australian sää pahimmillaan, sateinen ja synkkä.

Moriarty pitää lukijansa otteessaan paljastamalla jo heti alussa, että jotain tapahtui mutta sen tarkemmin lukija ei saa tietää pihajuhlien kulusta. Asiat paljastuvat pikkuhiljaa, välillä raivostuttavan hitaasti, mutta kuitenkin niin kutkuttavasti, että lukemistakaan ei voi kesken jättää.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

 

 

Lomalukemiset

7.8.2017 Yleinen

Kesäloma meni taas ilman, että ehdin päivittää blogiani. Nyt sitten tulee putkeen loman aikana luetut.

Mary Higgins Clark ”Niin kuluu aika” (Tammi 2017) kirjassa menee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisessa tarinassa rikasta leskeä syytetään miehensä murhasta ja toisessa tarinassa tv-toimittaja (joka muuten raportoi tuosta oikeudenkäynnistä) etsii oikeita vanhempiaan. Jo varhaisessa vaiheessa lukijalle selviää, ketkä toimittajan oikeat vanhemmat ovat. Ja tokihan lukiessa myös tiedostaa sen, että syytetty leski vapautetaan syytteistä, kun oikea murhaaja löytyy.

Tarina ei ole parasta Higgins Clarkia, ei pitänyt niin tiukasti otteessaan, kuin hänen aiemmat kertomuksensa. Enkä muista, että aiemmista tarinoista olisi heti kättelyssä paljastunut lopputulos. Hiukan siis petyin tähän lukukokemukseen.

 

Seuraavaksi sain luettua teoksen Matti Kurjensaari ”Loistava Olavi Paavolainen” (Tammi 1975). Tämän luetuksi saaminen oli varsinainen työvoitto. Tätä olen lueskellut useamman kuukauden aikana, ja aina välillä sitten jotain muuta. Olavi Paavolainen oli nimenä tuttu, mutta mitään muuta en hänestä tietänyt, kuin sen, että oli ollut aikanaan toimittamassa Karjala-aiheisia kirjoja. Kurjensaari käy läpi Paavolaisen koko elämän. Paavolainen oli intellektuelli ja ainakin omasta mielestään todellinen älykkö. Henkilö, joka joko luonnostaan tai näyttelemällä teki itsestään poikkeuksellisen ja omalaatuisen hahmon. Toki hän kirjoitti ja toimi kriitikkona, mutta päällimmäiseksi kuvaksi hänestä jäi juhlivaseuramies.

Kirjan alussa Paavolainen ihailee Ranskaa ja ranskalaisuutta. Helsinkiin kotitutunut Paavolainen vierailee usein Karjalan Kivennavalla, jossa hän syntyi vuonna 1903, joten Karjala ja karjalaisuus ovat aina lähellä hänen sydäntään. Osallistuminen Nürnbergin puoluepäiville 1936 sai Paavolaisen ihailemaan saksalaisia ja kansallissosialismia, ihan pesunkestävää natsia hänestä ei kuitenkaan tullut. Nürnbergiin hän ajautuu saatuaan kutsun Travemünden saksalais-pohjoismaiseen kirjailijakotiin. Tuolla matkalla hän oivaltaa, että ”Saksan henki on sittenkin häntä lähempänä, kuin valoisa, kirkas ranskalainen.”

Kurjensaari oli Paavolaisen ystävä, joten teos kuvannee mahdollisimman todenmukaisesti tätä värikästä henkilöä. Paavolainen oli tulenkantajain luoja ja johtaja, mainosmies ja aatteiden kantaja. Hän oli näkijä ja profeetta, ja monessa asiassa puolen vuosisataa aikaansa edellä, kuten kirjan takakannessa todetaan. Tämä oli mielenkiintoinen matka mielenkiintoisen henkilön elämään. En tosin käsitä, miksi kirjan lukemiseen meni niin pitkä aika. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Anna Janssonin ”Hämärän lapset” (Gummerus 2015) luin kesälomareissulla. Tässäkin dekkarissa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisessa selvitetään kuka murhasi 92-vuotiaana Heinz Mayerin Visbyssä. Toisessa tarinassa seurataan nuoren Mirela Lundbergin tarinaa. Yksinhuoltajaäidin tiukan valvonnan alla oleva tyttö joutuu vuokraisännän pojan kiusan ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ilman, että kukaan huomaa mitä on tapatumassa. Ikäeroa heillä ei ole kuin kolme vuotta. Ekaluokalle menevä Mirela joutuu heti tämän Månsin koulukiusaamisen kohteeksi ja raiskaamaksi.

Molemmat tarinat nivoutuvat yhteen, kun kuvaan astuu rikoskomisario Maria Wern ja hänen lapsensa. Wernin lapset menevät kesäleirille, johon Mirelakin on päässyt, vahinko vain että myös Måns ilmestyy samalle leirille. Mirela oli jo hetken kuvitellut, että hän saa viettää muutaman viikon rauhassa, mutta Måns saa käännettyä lähes koko leirin Mirelaa vastaan. Lähistöllä tapahtuvat murrot johtavat pian Mirelaan, joka eräänä päivänä löytyy murhattuna. Molemmat murhat selviävät tarinassa, mutta eivät ”liian aikaisin” lukijalle. Tässä tarinassa palataan myös toiseen maailmansotaan ja natsien Ruotsissa oloaikaan.

En ollut aiemmin lukenut Janssonin teoksia, mutta taidan kyllä alkaa lukemaan niitä. Hyvin kirjoitettu tarina, joka piti kiitettävästi otteessaan. Toki tämä aihe, jossa pikkutyttö raiskataan (olkoonkin, että tekijä on suunnilleen saman ikäinen poika), ei ole koskaan mitään kivaa eikä helppoa luettavaa.

 

Seuraavana oli vuorossa Donna Leonin ”Tuntematon ihailija” (Otava 2017). Komisario Guido Brunetti on tutustunut italialaiseen oopperalaulajattareen Flavia Petrelliin. Petrelli tuo Brunettin tietoon, että hänelle on ilmaantunut salainen ihailija, joka on seurannut häntä useisiin maihin ja täyttänyt oopperan takahuoneen keltaisilla ruusuilla. Mitään viitettä siitä, kuka hän on, ei ole kukkien yhteydessä. Kun kukkapaketti löytyy Flavian kotioven luota, alkaa hän oikeasti pelätä henkensä puolesta.

Brunetti ryhtyy selvittämään asiaa. Matkanvarrella myös pari Flavian lähellä olevaa henkilöä meinataan tappaa. Vihdoin salaisen ihailijan henkilöllisyys selviää, ja tapahtuu lopullinen ratkaisu. Niin lopullinen, että Flavian ei enää tarvitse ainakaan tämän ihailijan takia olla peloissaan. Leonia olen lukenut muutaman kirjan tätä ennen, ja samalla laadulla ja tyylillä mennään, joka on siis ihan positiivinen asia.

 

Agatha Christie ”Odottamaton vieras”( WSOY 1999). Kirjan alkusivulla todetaan ”näytelmästä sovittanut Charles Osborne”. Tarina sijoittuu Etelä-Walesin maaseudulle, johon sumuisena iltana saapuu tuntematon mieshenkilö, joka on ajanut lähistöllä autollaan ojaan. Saapuessaan taloon hän löytää pyörätuolissa istuvan miehen. Hetken kuluttua hän huomaa, että pyörätuolimies on kuollut, ammuttu. Kun hän laittaa huoneeseen valot päälle, hän näkee naisen istuvan tuolissa ase kädessä. Mies luulee naisen ampuneen pyörätuolimiehen, ja lupaa auttaa naista murhan peittelyssä.

Jonkin ajan kuluttua kaikki talossa asuvat ovat hereillä ja yleisesti ihmetellään, kuka kyseisen pyörätuolimiehen olisi voinut ampua. Paikalle saadaan myös poliisit, jotka innokkaasti seuraavat tehtyjä johtolankoja. Selkein syyllinen osoittautuu syyttömäksi, koska saadaan tieto, että kyseinen epäilty on ollut jo jonkin aikaa kuolleena. Varsinaista ratkaisua poliisit eivät saa selville, se kerrotaan kyllä naiselle, joka ”oletettavasti oli ampunut uhrin”, sekä lukijalle. Ei mitään uutta auringon alla; kyllä Christie kirjoittaa osasi, sekä laatia salapoliisitarinoita.

Sitten tartuin J.M.Barrien kirjaan ”Peter Pan” ( Art House 2002). Tämän kirjan esittelyssä mainitaan, että tämä kirja on ensimmäinen kokonaan suomennettu versio Barrien kirjasta. En ole aiemmin Peter Pania lukenut, enkä mitään katkelmia siitä. Jonkin Peter Pan elokuvan olen kyllä lapsena nähnyt. Elokuvasta en tosin muista muuta kuin sen, että lapset lensivät.

Tarina kertoo siitä, että Peter Pan ilmestyy Darlingin perheen lastenhuoneeseen, opettaa nämä kolme lasta lentämään ja vie heidät Kaukamaahan (miten muistelen nimen olleen joskus Mikä-mikä-maa?). Kaukamassa on intiaaneja ja merirosvoja sekä tikittävä krokotiili, ja joukko kadonneita poikia. Darlingien Wendy tytöstä tehdään näiden kadonneiden poikien äiti ja Peter Pan itse on isä. Kaukamaassa ajantaju katoaa, ja meinaa unohtua myös lasten muistot oikeista vanhemmistaan ja kodistaan.

Monien vaiheiden ja taistelujen jälkeen Darlingin lapset päättävät, että on aika palata kotiin. Mukaan tulee myös kadonneet pojat, jotka saavat jäädä Darlingien perheen luo asumaan. Peter tulee vielä pyytämään Wendyä mukaansa, mutta Wendyn äiti kieltää tätä lähtemästä. Sen sijaan sovitaan, että Peter saa tulla joka vuosi hakemaan Wendyn tekemään taloonsa kevätsiivouksen. Jossain vaiheessa Peter ei enää tule ja Wendy kasvaa isoksi, menee naimisiin ja saa tytön. Sitten eräänä iltana Peter tulee hakemaan Wendyä, mutta huomaa, että tämä on jo iso, ja ottaa mukaansa Wendyn tyttären. Ja sitten joskus on Wendyn tyttärentyttären vuoro, koska Peter Pan ei koskaan kasva isoksi.

 

Mayer, Emeran: Viisas vatsa (Suom. Ulla Lempinen & Aura Nurmi, Atena 2017)

1.8.2017 Tietokirjallisuus

Lääketieteen tohtori Emeran Mayerin kirja Viisas vatsa on kiehtova teos suoliston ja aivojen välisestä yhteistyöstä. Viime vuosina on yhä enenevässä määrin todettu, että suoliston hyvinvoinnilla on todella suuri merkitys niin ihmisen fyysiselle kuin henkisellekin hyvinvoinnille. Onhan tästä elimestä alettu käyttää nimitystä ”toiset aivot”. Tämä nimitys ei Mayerin mukaan ole liioittelua kun ottaa huomioon, että suolistossa on tuhat kertaa enemmän mikrobeja kuin aivoissa ja selkäytimessä ja ihmisperäisiä soluja on kymmenen kertaa enemmän kuin koko elimistössä. Suolisto myös painaa enemmän kuin esim. aivot tai sydän. Suolisto on siis aivoihin verrattava tietojenkäsittelylaitos. Mayer selittää kirjassaan populaarilla otteella käyttäen apuna potilasesimerkkejä kuinka aivojen, suoliston ja niissä olevat mikrobistot viestittävät jatkuvasti keskenään ristiin ja rastiin.

ViisasVatsa

Tutkimuksissa on todettu, että stressi tai voimakas ahdistus muuttavat suoliston supistelua, verenvirtausta ja ruoan vauhtia. Yleensä masentuneen suolistossa kaikki hidastuu ja näin ollen hyvinvointi huononee entisestään. Voidaankin vain arvailla minkälaisia muutoksia krooninen viha, suru tai pelko suolistossa aiheuttavat. Suoliston mikrobit eivät siis vaikuta vain ruoan sulattamisessa, vaan niillä näyttää olevan suuri rooli tunteita ja käyttäytymistä ohjaaviin järjestelmiin. Ei ole yksin aivojen asia, millainen olo meillä on tai miten aivomme kehittyvät ja ikääntyvät. Onkin aavisteltu, että esim. Alzheimerin taudin alku voisi piillä suolistossamme.

Emeran Mayerin kirjassa käsittelemät asiat ovat alkaneet kiinnostaa tieteilijöitä suuremmassa määrin vasta viime vuosina. Hän uskookin, että tiedon lisääntyessä meidän käsityksemme esimerkiksi ruoan vaikutuksesta emotionaaliseen ja henkiseen hyvinvointiin muuttuu. Tämän myötä esimerkiksi masentuneen ihmisen hoito voi olla hyvinkin erityylinen tulevaisuudessa kuin tänä päivänä.

Mayer kiinnittää huomiota mm. siihen kuinka raskaana olevan naisen korkea stressitaso heikentää vauvan terveyttä. Nämä vauvat kehittyvät hitaammin, painavat vähemmän syntyessään ja ovat herkempiä erilaisille infektioille. Myös varhaislapsuuden ruokavalio muokkaa mikrobiston monipuolisuutta ja sen kykyä vastustaa infektioita. Tänä aikana sattuneet ”kömmähdykset mikrobiston ohjelmointivaiheessa” saattavat aiheuttaa ongelmia aikuisiällä alkaen liikalihavuudesta ärtyvän suolen oireyhtymään. Mutta Emeran Mayer kuitenkin muistuttaa, että vaikka lapsuudessa suoliston mikrobisto olisikin saanut huonon ”ohjelmoinnin”, peli ei ole menetetty. Ihminen pystyy omalla ruokavaliollaan parantamaan oman mikrobistonsa toimintaa. Loppupeleissä olemme jokainen oman suolistomme herra.

Viisas vatsa on ehdoton luettava kaikille, joita suoliston ja aivojen välinen yhteistyö kiinnostaa. Sekä kaikille suolisto-ongelmista tai esimerkiksi masennuksesta kärsineille, jotka voivat kirjan luettuaan saada uusia oivalluksia olonsa helpottamiseksi.

JG

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Sophie Kinsella: Kuka on pomo (Suom. Kaisa Kattelus, WSOY 2017)

8.7.2017 Kaunokirjallisuus

Kun ottaa käteensä Sophie Kinsellan kirjan, on luvassa taattua chic lit -viihdettä. Useita Kinsellan kirjoja lukeneena, osasin odottaa tietynlaisia juonenkäänteitä ja olin varma, että saan nauraa kirjaa lukiessani. Tämä kirja kuitenkin osasi hieman yllättääkin; Kinsellan itsenäisten kirjojen (pois lukien siis himoshoppaaja-sarjan) juonet kulkevat yleensä vahvasti rakkausteemalla ja toki tämäkin kirja tarjosi riittävästi romantiikka sitä kaipaavalle, mutta tällä kertaa väittäisin pääjuonen olleenkin työmaailmassa.

Kuka on pomo -kirja kertoo nuoresta Katie Brenneristä, joka kaipaa suurkaupungin intensiivistä elämänmenoa. Tästä syystä hän on muuttanut Somersetin maaseudulta Lontooseen työn perässä ja elelee tarinan alussa pienessä solukämpässä, kulkien päivittäin pitkän matkan töihin julkisilla kulkuneuvoilla. Elämä ei ole auvoista, mutta Katie on päättänyt pärjätä ja on jopa muuttanut nimensä, jotta kuulostaisi enemmän lontoolaiselta. Kaiken on oltava hyvin, koska muuten Katien (tyttärensä yksin kasvattanut) isä huolestuisi ja vaatisi, että Katie palaa kotiin. Isä ei pidä Lontoosta eikä siitä, että hänen tyttärensä haluaa asua siellä.

Katie (nykyään nimeltään Cat) on töissä Lontoolaisessa brändäysfirmassa. Hän on innoissaan alasta ja vaikka hänen pomonsa on hieman oikkuileva ja erikoinen, niin Katie ihailee tämän luovaa näkemystä ja ammattitaitoa. Ikävä kyllä, firma päättää supistaa menojaan ja Katie menettää työnsä. Pomo, Demeter, ei hoida irtisanomista kovinkaan tahdikkaasti ja Katie poistuukin töistä kiukkuisena koko firmalle, mutta erityisesti pomolleen.

Katie palaa kotiinsa Somersetiin, auttaa isäänsä ja tämän puolisoa perustamaan matkailuyrityksen ja etsiskelee samalla kuumeisesti uutta työpaikkaa Lontoosta. Isälle ei potkuista voi kertoa, joten kotona luullaan Katien olevan sapattivapaalla työstään. Yllättäen paikalle saapuu Demeter perheineen ja siitähän soppa syntyy. Katie päättää kostaa kaltoinkohtelun ja kehittää Demeterin päänmenoksi vaikka mitä, mm. varsin erikoista luontomeditointia.

Muun tarinan ohella kulkee, kuten luvattu, romanttinen sivujuonne. Kinsella tarjoaa aina ihasteltavaksi pitkän, tumman, komean ja rennon tyylikkään rakkaudenkohteen, jota ihaillaan välillä läheltä, välillä kauempaa.  Ihastuttavia sivuhahmoja ovat myös mm. Katien isän uusi puoliso Biddy, joka rauhallisella ja sympaattisella luonteellaan saa kaikki puolelleen sekä toki Demeter, joka ei ehkä olekaan ihan sitä, mitä alun perin olisi voinut luulla.

Jos chic lit on sinun juttusi ja vaikka ei olisikaan, tämä kirja on loistavaa kesäluettavaa. Kevyttä, humoristista, romanttista ja nokkelaa, sitä on Sophie Kinsellan Kuka on pomo.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

V.N.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti (Suom. Helena Bützow, WSOY 2016)

7.7.2017 Kaunokirjallisuus

Minkälainen oli sinun elämäsi kymmenen vuotta sitten? Minkälainen uskot sen olevan kymmenen vuoden päästä? Mitä jos menettäisit muistisi ja kuvittelisit olevasi kymmenen vuotta nuorempi kuin olet?

Tähän tilanteeseen herää Alice Liane Moriartyn kirjassa Nainen joka unohti. Alice herää pökertyneenä jumppasalin lattialta. Hän säikähtää, koska on raskaana eikä tiedä missä on ja mitä on tapahtunut. Hän ei ymmärrä mitä hän tekee steppitunnilla ja miksi tuttu työkaveri näyttää jotenkin väsyneeltä ja oudolta.

Alice on hieman pullea ja hömppä 29-vuotias, joka odottaa ensimmäistä lastaan ja on mielettömän rakastunut aviomieheensä, Nickiin. Elämä on ihanaa, eikö?

Väärin. Alice on dynaaminen ja aina liikkeellä oleva solakka 39-vuotias, jolla on kolme lasta ja avioero vireillä. Tähän todellisuuteen Alicen on nyt sopeuduttava, vaikka mielessä on selvästi usko siihen, että hän on 29-vuotias ja tämä ei voi olla hänen elämäänsä. Miten hän voisi haluta eroon elämänsä rakkaudesta? Ei hänellä voi olla kolmea lasta, eihän hän edes tiedä yhdenkään nimeä, saati sitten miltä nuo lapset näyttävät.

Muutaman viikon ajan Alice luovii läpi elämänsä yrittäen selvitä kaikista tehtävistään ja velvollisuuksistaan.  Hän rakastaa miestään, mutta mies tuntuu vihaavan häntä. Lapset onneksi suhtautuvat hieman rennommin äidin kummallisuuksiin, kunhan alkukömmähdyksistä on selvitty. Alice oppii itsestään paljon uutta, alkaa ymmärtää mikä elämässä on saattanut mennä pieleen ja mikä taas on onnistunut.

Pari viikkoa onnettomuuden jälkeen, Alicen muistot alkavat palailla ja eräänä hetkenä ne syöksyvät häneen niin kovalla kohinalla, että Alice pyörtyy. Hän herää edessään kaksi miestä, joista kummatkin haluavat rakastaa häntä. Mutta nyt Alice muistaa taas kaiken ja katkeruus toista kohtaan nousee pintaan, kun taas hellyys toista miestä kohtaan saa viimein ymmärrettävän kontekstin. Ja viimein hän myös todella muistaa, kuka oli salaperäinen Gina, josta kaikki puhuivat.

Moriartyn kirjat saavat ajattelemaan. Ne saavat ajattelemaan omaa elämää, muiden elämää, mahdollisia ja mahdottomia tapahtumaketjuja. Mitä jos? Mitä jos minulle kävisi noin? Miltä mahtaisi tuntua olla tuossa tilanteessa? Miten tämä tarina eroaisi omastani?

Jos kaipaat syvällistä, mutta silti rennon viihdyttävää luettavaa, tässä se on. Se kuulunee luokkaan chic lit, mutta tarjoaa paljon ajattelun aiheita. Kirja hahmojen elämä on ajoittain synkkää, ajoittain kuplivan iloista, mutta aina todellisen tuntuista.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

V.N.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry? Vakuutusetsivien parhaat tarinat (Bazar 2017)

17.6.2017 Tietokirjallisuus

Etsitkö hauskaa, mielenkiintoista ja vähän uskomatontakin kesälukemista tietokirjojen parista? Silloin kannattaa tarttua entisen poliisin, nykyisen vakuutusetsivän Christian Rönnbackan uutukaiseen, jossa hän paljastaa mitä uskomattomimpia vakuutuspetoksia, joita hän ja hänen kollegansa ovat urallaan nähneet.

Liekö tämä jotenkin suomalainen ilmiö mutta on jotenkin käsittämätöntä, että Rönnbackan mukaan moni näkee vakuutusyhtiön huijaamisen jonkinlaisena kuluttajan oikeutena eikä niinkään rikollisena toimintana. Ja kyllä tätä kirjaa voi lukea ns. käyttöohjeena, miten tehdä onnistunut vakuutuspetos, mutta kirjoittaja kyllä (luonnollisesti) toivoisi, että tarinat enemmänkin saisivat ”petosta harkitsevan punnitsemaan riskejä ja seurauksia”. Jos joku ajattelee, että mitä väliä sillä nyt on jos joku vähän vakuutusyhtiötä huijaa, niin Rönnbacka muistuttaa, että kustannukset, jotka petoksista koituvat, lankeavat lopulta meidän kaikkien maksettavaksi.

Kirjassa olevat tarinat osoittavat, että vakuutuspetoksissa tiivistyvät kolme ominaisuutta: epätoivo, tyhmyys ja ahneus. Tyhmyyttä oli ilmassa esimerkiksi silloin kun eräs mies päätti neljä päivää sen jälkeen kun oli hankkinut autoonsa palovakuutuksen, sytyttää se palamaan. Toisessa tapauksessa jälleen auton roihahtaessa liekkeihin, tutkijoiden epäilykset heräsivät kun he haistoivat auton penkeistä voimakkaan Sinolin hajun.

Ahneus sen sijaan astui kuvioihin kun henkilö matkusti Afganistaniin ja joutui siellä sairaalaan ripulin vuoksi. Kotiin palattuaan hän haki korvausta vakuutusyhtiöltä väittäen, että häntä oli hoidettu yhteensä 6 750 dollarilla. Tutkijoiden selvittäessä tapausta selvisi, että korvauksen hakijan väite hoitonsa yhteissummasta oli ”hieman” liioiteltu. Otettaessa huomioon paikallinen hintataso, niin kyseisellä summalla olisi voinut kustantaa vaikka pienen kylän asukkaiden terveydenhoidon.

Ja jos haluat lukea tarinan epätoivon sävyttämästä vakuutuspetosyrityksestä, tartu itse kirjaan 🙂

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Jack Higgins ja Milja Kaunisto

13.6.2017 Yleinen

Taas on tovi vierähtänyt ilman päivitystä. Toukokuu meni kyllä lähes tulkoon niin, että vaikka lueskelin kirjoja, niin yhtään en ole saanut luettua (vielä) loppuun. Aika on mennyt kaikkeen muuhun ja töissä on ollut niin kiirettä, että ei ole oikein jaksanut keskittyä iltasella lukemiseenkaan. Huhtikuun lopulla luin pari teosta, joista tässä lyhyesti.

Jack Higginsin ”Kuoleman sade” (Gummerus 2015) kertoo siitä, kuinka tsetsenialaista palkkamurhaajaa koittaa tappaa USAn entisen presidentin. Sean Dillon kumppaneineen pelastaa presidentin ja tästä alkaa monivaiheinen tapahtumaketju, jossa saadaan aikaan ruumis jos toinenkin. Tarina on taattua Higginsiä, mukaansa tempaavaa, helppo lukuista ja täynnä toimintaa. Pääsääntöhän näissä tarinoissa on se, että Dillon ja kumppanit voivat kyllä haavoittua, mutta selviävät tarinasta toiseen hengissä. Toki Dillon alkaa olla jo sen ikäinen, että kauankohan Higgins vielä mahtaa pitää häntä hengissä tai mukana tosi toimissa.

Milja Kauniston ”Luxus” (Gummerus 2016) sijoittuu Ranskaan vallankumouksen alkuun ja pahoihin julmuuksiin. Tarinassa keskitytään telottajan oppipojan Isadoren sekä kreivitär Marie-Constancen yllättävästä kohtaamisesta (Isadore on juuri auttanut mestaamaan kreivittären miehen) alkaneeseen ystävyyteen. Kestää aikansa, että kreivitär vihdoin tajuaa, että aateliset menettävät erityisasemansa, omaisuutensa ja henkensä. Kreivitär koittaa välillä palata rakkaaseen kotilinnaansa, mutta tilanne siellä on vielä pahempi, kuin Pariisissa. Kreivittären mies on pettänyt kaikki alaisensa, ystävänsä ja vaimonsa, joten kreivitärtä vihataan kotiseudullansa lähes yhtä paljon, kuin kreiviä itseään. Vaimon perintönä olleen linnankin kreivi on lahjottanut rakastajattarelleen ranskan kuningattarelle.

Aiemmin lukemani kolme Kauniston kirjaa ovat olleet kokolailla täynnä seksiä, eikä sitä ilman jäädä tässäkään. Markiisi de Sade ottaa ”siipiensä suojiin” sekä Isadoren, kreivittären että virkaheiton papin, joiden avulla hän alkaa pyörittämään paikkaa nimeltään Maison de Luxe. Ja kelpaahan se luksus myös vallankumouksen tehneillekin.

Tarina on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu matka historiaan. Jos aihe suinkin kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti lukea.

Thomas Rydahl: Erakko (Minerva 2016)

3.6.2017 Dekkarit

Thomas Rydahlin kirja Erakko on hieman toisenlainen dekkari. Tässä kirjassa poliisin virkaa toimittaa erakoitunut vanhempi mies Erhard, joka saa pakkomielteen saada selville, kuka jätti rannella pienen vauvan kuolemaan ja kuka on hänen äitinsä. Erhard on vieraantunut nykyajan teknologiasta, joka haittaa hänen tutkimuksiaan. Lisäksi hän tulee tutkimuksillaan sotkeutuneeksi rikollisiin ja rikoksiin jotka ulottuvat hänen kotisaarensa ulkopuolelle ja jotka ovat viedä häneltä hengen. Myös Erhardin naisasiat ovat pahasti sotkussa. Kaikenkaikkiaan Erhard on jotenki reppana ja sympaattinen hahmo, jota kohtaan tuntee helposti myötätuntoa. Lumumba-drinkkejä juovaan hahmoon on siis helppo ihastua.

Rydahlin Erakko poikkeaa myös muista dekkareista siinä, että se sijoittuu Fuerteventuran saarelle, joka on Kanariansaarista toiseksi suurin, mutta luonnonoloiltaan karu ja jopa osin aavikoitunut.

Kuva kustantajan sivuilta

Thomas Rydahl on Tanskassa asuva kirjailija ja Erakko oli hänen Fuerteventuralle sijoittuvan dekkaritrilogian avausosa. Itsenäinen jatko-osa Paossa ilmestyy elokuussa ja Erakosta on tulossa pokkariversio heinäkuussa.

Erakko sopii kaikille dekkarinystäville, jotka haluavat päästä lukiessaan Kanariansaarten lämpöön. Lisäksi kirja sopii myös hyvin miehille ja esimerkiksi Reijo Mäen kirjoista pitävät saattaisivat pitää myös Rydahlin tyylistä.

A-M S