Selaat arkistoa kohteelle käännöskirjallisuus.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin (suom. Hanna Arvonen, HarperCollinsNordic 2017)

8.10.2017 Kaunokirjallisuus

Sinuun minä jäin on Skotlannissa syntyneen toimittajana työskennelleen Mhairi McFarlanen esikoisteos ja vieläpä hyvin onnistunut sellainen. Se kertoo Manchesterissä asuvasta kolmekymppisestä Rachelista, joka työskentelee oikeustalolla toimittajana. Hänen työnään on metsästää meheviä uutisjuttuja meneillään olevista oikeustapauksista. Elämä Manchesterissa etenee ihan mukavasti, mutta edessä olevat häät pitkäaikaisen poikaystävänsä Rhysin kanssa saavat hänet pohtimaan mitä hän elämältään oikein kaipaa. Ja ennen kuin Rachel itsekään tajuaa, hän onkin pitkästä aikaa sinkku. Häät ovat peruuntuneet ja Rachel on muuttanut pois hänen ja Rhysin yhteisestä asunnosta.

”Rachelin laki: epäonnistu uudelleen, epäonnistu eri tavalla.”

Rachelin sinkkuelämä saa kuitenkin nopeasti jännittävän käänteen, kun hän kuulee, että Ben, hänen opiskelukaverinsa yliopistoajoilta, on muuttanut takaisin kaupunkiin (kylläkin yhdessä vaimonsa kanssa). Tämä pistää Rachelin elämän sekaisin, koska Ben on se mies, jota hän ei ole koskaan saanut pois mielestään. Harmi vaan, että Ben ei koskaan ole katsonut Rachelia sillä silmällä. Ja toisaalta Benhän on nyt naimisissa, joten se siitä sitten. No ehkä lukijalle voi sen verran paljastaa, että yllätyksiä on tulossa, kun Rachel ja Ben kohtaavat kymmenen vuoden tauon jälkeen. Lusikkansa soppaan pistävät vielä Benin hurmaava ja älykäs työkaveri Simon sekä Rachelin ystävykset Caroline, Ivor ja Mindy. Niin ja tietenkin Olivia, Benin täydellisen hillitty vaimo, jonka rinnalla Rachel kokee olevansa täysin B-luokan kamaa.

”Kyllä, minä olin rakastunut Beniin. Ei, minä en ollut aikonut ottaa riskiä ja kertoa hänelle, koska oletin lähes varmasti, etten saisi vastarakkautta. Minä olin aikonut teeskennellä, etten rakastanut, ja antaa hänen mennä. Minä en pystynyt ratkaisemaan tätä ristiriitaa ilman, että se kertoisi jotakin minusta. Tällainen, hyvät ystävät, on pelkuri.”

Sinuun minä jäin on hyvän mielen chic lit -kirja. Se on sopiva sekoitus keveyttä ja pintaa syvemmälle menevää pohdiskelua elämästä ja tekemistämme valinnoista. Sinuun minä jäin oli pitkästä aikaa kirja, jossa nauroin useammassakin kohtaa ääneen ja muutamassa kohdassa melkein kyyneleetkin valuivat. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Mhairi McFarlanelta, mutta oli sen verran positiivinen kokemus, että haluan ehdottomasti tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa.

”Jotkut ihmiset päätyvät yhteen sielunkumppaninsa kanssa. Jotkut ihmiset löytävät kumppanin, jonka kanssa he voivat olla onnellisia, jos näkevät vaivaa. Jotkut ihmiset saavat mitä ansaitsevat. Jotkut ihmiset tulevat aina olemaan mysteeri. Toiset ihmiset, joihin minä ehkä kuulun, päätyvät elämään yksin. Ja se on ihan okei. Minä pärjään kyllä.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Kate Morton: Talo järven rannalla (suom. Hilkka Pekkanen, Bazar 2017)

25.9.2017 Kaunokirjallisuus

Juhannuksena 1933 Edevanen perhe valmistautuu perinteiseen keskikesän juhlaan suuressa ja kauniissa talossaan järven rannalla. Juhlat päättyvät kuitenkin tragediaan, kun perheen kuopus pieni Theo-vauva katoaa yön pimeydessä. Suuresta poliisioperaatiosta huolimatta Theo-vauvan katoaminen jää mysteeriksi. Perheen elämä ei palaudu enää entiselleen ja he hylkäävät kotitalonsa.

70 vuotta myöhemmin pakkolomautettu Sadie Sparrow matkustaa leskeksi jääneen isoisänsä luokse Cornwalliin tarkoituksena kerätä itsensä pilalle menneen rikostutkinnan jälkimainingeista. Lomailu jää kuitenkin toissijaiseksi kun Sadie juoksulenkillään löytää metsien suojasta järven rannalta hylätyn talon. Kurkistaessaan taloon kaikki näyttää pysähtyneen. Sadien mielenkiinto herää ja talo ei jätä häntä rauhaan varsinkaan kun hän saa selville tragedian, joka kohtasi sen asukkaita 70 vuotta sitten.

Samaan aikaan Lontoossa kuuluisa rikoskirjailija A.C. Edevane tuskailee uusimman kirjansa kirjoittamisen kanssa. Vaikka kirjoittaminen on aina haasteellista, on tällä kertaa työn eteneminen erityisen takkuista. Johtuuko luomistyön vaikeudet syyllisyydestä, joka ei jätä rauhaan, vaikka tunteeseen johtaneista tapahtumista on jo kymmeniä vuosia. Ja kun Sadie Sparrow ottaa yhteyttä Edevaneen halutakseen keskustella hänen kanssaan, hän tietää ettei menneisyyttä voi enää paeta.

Muistikirjat esittävät isoa roolia Kate Mortonin uutuusteoksessa.

Kate Mortonin uutuus ei petä tälläkään kertaa. Tiiliskiven paksuisen lukuromaanin tapahtumat etenevät sujuvasti eteenpäin pitäen lukijan otteessaan. Se on oivaa luettavaa niin dekkareiden kuin romaanienkin ystäville. Samalla kun Morton vie lukijansa selvittämään vanhaa rikosta, kuvaa hän elävästi myös ensimmäisen maailmansodan aikaisten rakastavaisten elämää, 1930-luvun perheidylliä kuin naimattoman naispoliisin arkeakin 2000-luvulla. Ja kuten ehkä arvata saattaa, mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

JG

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Suom. Helene Bützow, WSOY 2017)

8.8.2017 Kaunokirjallisuus

Erika ja Oliver ovat lapseton pariskunta, joille siisteys ja järjestelmällisyys tuntuvat olevan arvoista tärkeimmät. Erikan lapsuudenystävä Clementine yhdessä miehensä Samin kanssa ovat taas uupua lapsiperheen vaatimusten alle. Erikan ja Oliverin naapurissa sen sijaan asuvat iloiset ja riehakkaat Vid ja Tiffany yhdessä teini-ikäisen tyttärensä kanssa, joka mieluiten viettäisin aikansa kirjojen kuvitteellisiin maailmoihin upoten. Eräänä kauniina päivänä Vid päättää kutsua naapurinsa sekä heidän luokseen samana iltana kylään tulevat Clementine ja Sam heille kylään. Pidetään pienet pihajuhlat, tuumaa Vid. Sehän olisi hauskaa? Tai sitten ei…

”[– ] ehkä kaikkein hallitsevimpia olivat syyllisyyden ja kauhun tunteet siitä, mitä grillikutsuilla oli tapahtunut. Ne olivat kuin painajaisen muisto, sitä ei saanut mielestä.”

Pihakutsut eivät siis Moriartyn romaanissa suju kuin Strömsössä ja lukija ei voi kuin pohtia mitä on voinut tapahtua, kun sen jälkiseuraamuksina ystävyyssuhteet ovat koetuksella, avioliitot natisevat liitoksistaan, lapset käyttäytyvät omituisesti ja aikuisetkin ovat enemmän tai vähemmän posttraumaattisen stressin oireiden vallassa.

Australiaisen Liane Moriartyn romaanit kulkevat jossain kevyen naistenkirjallisuuden, chic litin ja vakavamman psykologisen romaanin välimaastossa. Hän kuvaa osuvasti naisten välisten ystävyyssuhteiden monimutkaisia lonkeroita ja aviopuolisoiden keskinäisiä suhteita. Paikoitellen kirja on kevyt, riehakas, kun taas välillä tunnelma on kuin Australian sää pahimmillaan, sateinen ja synkkä.

Moriarty pitää lukijansa otteessaan paljastamalla jo heti alussa, että jotain tapahtui mutta sen tarkemmin lukija ei saa tietää pihajuhlien kulusta. Asiat paljastuvat pikkuhiljaa, välillä raivostuttavan hitaasti, mutta kuitenkin niin kutkuttavasti, että lukemistakaan ei voi kesken jättää.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

 

 

Sophie Kinsella: Kuka on pomo (Suom. Kaisa Kattelus, WSOY 2017)

8.7.2017 Kaunokirjallisuus

Kun ottaa käteensä Sophie Kinsellan kirjan, on luvassa taattua chic lit -viihdettä. Useita Kinsellan kirjoja lukeneena, osasin odottaa tietynlaisia juonenkäänteitä ja olin varma, että saan nauraa kirjaa lukiessani. Tämä kirja kuitenkin osasi hieman yllättääkin; Kinsellan itsenäisten kirjojen (pois lukien siis himoshoppaaja-sarjan) juonet kulkevat yleensä vahvasti rakkausteemalla ja toki tämäkin kirja tarjosi riittävästi romantiikka sitä kaipaavalle, mutta tällä kertaa väittäisin pääjuonen olleenkin työmaailmassa.

Kuka on pomo -kirja kertoo nuoresta Katie Brenneristä, joka kaipaa suurkaupungin intensiivistä elämänmenoa. Tästä syystä hän on muuttanut Somersetin maaseudulta Lontooseen työn perässä ja elelee tarinan alussa pienessä solukämpässä, kulkien päivittäin pitkän matkan töihin julkisilla kulkuneuvoilla. Elämä ei ole auvoista, mutta Katie on päättänyt pärjätä ja on jopa muuttanut nimensä, jotta kuulostaisi enemmän lontoolaiselta. Kaiken on oltava hyvin, koska muuten Katien (tyttärensä yksin kasvattanut) isä huolestuisi ja vaatisi, että Katie palaa kotiin. Isä ei pidä Lontoosta eikä siitä, että hänen tyttärensä haluaa asua siellä.

Katie (nykyään nimeltään Cat) on töissä Lontoolaisessa brändäysfirmassa. Hän on innoissaan alasta ja vaikka hänen pomonsa on hieman oikkuileva ja erikoinen, niin Katie ihailee tämän luovaa näkemystä ja ammattitaitoa. Ikävä kyllä, firma päättää supistaa menojaan ja Katie menettää työnsä. Pomo, Demeter, ei hoida irtisanomista kovinkaan tahdikkaasti ja Katie poistuukin töistä kiukkuisena koko firmalle, mutta erityisesti pomolleen.

Katie palaa kotiinsa Somersetiin, auttaa isäänsä ja tämän puolisoa perustamaan matkailuyrityksen ja etsiskelee samalla kuumeisesti uutta työpaikkaa Lontoosta. Isälle ei potkuista voi kertoa, joten kotona luullaan Katien olevan sapattivapaalla työstään. Yllättäen paikalle saapuu Demeter perheineen ja siitähän soppa syntyy. Katie päättää kostaa kaltoinkohtelun ja kehittää Demeterin päänmenoksi vaikka mitä, mm. varsin erikoista luontomeditointia.

Muun tarinan ohella kulkee, kuten luvattu, romanttinen sivujuonne. Kinsella tarjoaa aina ihasteltavaksi pitkän, tumman, komean ja rennon tyylikkään rakkaudenkohteen, jota ihaillaan välillä läheltä, välillä kauempaa.  Ihastuttavia sivuhahmoja ovat myös mm. Katien isän uusi puoliso Biddy, joka rauhallisella ja sympaattisella luonteellaan saa kaikki puolelleen sekä toki Demeter, joka ei ehkä olekaan ihan sitä, mitä alun perin olisi voinut luulla.

Jos chic lit on sinun juttusi ja vaikka ei olisikaan, tämä kirja on loistavaa kesäluettavaa. Kevyttä, humoristista, romanttista ja nokkelaa, sitä on Sophie Kinsellan Kuka on pomo.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

V.N.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti (Suom. Helena Bützow, WSOY 2016)

7.7.2017 Kaunokirjallisuus

Minkälainen oli sinun elämäsi kymmenen vuotta sitten? Minkälainen uskot sen olevan kymmenen vuoden päästä? Mitä jos menettäisit muistisi ja kuvittelisit olevasi kymmenen vuotta nuorempi kuin olet?

Tähän tilanteeseen herää Alice Liane Moriartyn kirjassa Nainen joka unohti. Alice herää pökertyneenä jumppasalin lattialta. Hän säikähtää, koska on raskaana eikä tiedä missä on ja mitä on tapahtunut. Hän ei ymmärrä mitä hän tekee steppitunnilla ja miksi tuttu työkaveri näyttää jotenkin väsyneeltä ja oudolta.

Alice on hieman pullea ja hömppä 29-vuotias, joka odottaa ensimmäistä lastaan ja on mielettömän rakastunut aviomieheensä, Nickiin. Elämä on ihanaa, eikö?

Väärin. Alice on dynaaminen ja aina liikkeellä oleva solakka 39-vuotias, jolla on kolme lasta ja avioero vireillä. Tähän todellisuuteen Alicen on nyt sopeuduttava, vaikka mielessä on selvästi usko siihen, että hän on 29-vuotias ja tämä ei voi olla hänen elämäänsä. Miten hän voisi haluta eroon elämänsä rakkaudesta? Ei hänellä voi olla kolmea lasta, eihän hän edes tiedä yhdenkään nimeä, saati sitten miltä nuo lapset näyttävät.

Muutaman viikon ajan Alice luovii läpi elämänsä yrittäen selvitä kaikista tehtävistään ja velvollisuuksistaan.  Hän rakastaa miestään, mutta mies tuntuu vihaavan häntä. Lapset onneksi suhtautuvat hieman rennommin äidin kummallisuuksiin, kunhan alkukömmähdyksistä on selvitty. Alice oppii itsestään paljon uutta, alkaa ymmärtää mikä elämässä on saattanut mennä pieleen ja mikä taas on onnistunut.

Pari viikkoa onnettomuuden jälkeen, Alicen muistot alkavat palailla ja eräänä hetkenä ne syöksyvät häneen niin kovalla kohinalla, että Alice pyörtyy. Hän herää edessään kaksi miestä, joista kummatkin haluavat rakastaa häntä. Mutta nyt Alice muistaa taas kaiken ja katkeruus toista kohtaan nousee pintaan, kun taas hellyys toista miestä kohtaan saa viimein ymmärrettävän kontekstin. Ja viimein hän myös todella muistaa, kuka oli salaperäinen Gina, josta kaikki puhuivat.

Moriartyn kirjat saavat ajattelemaan. Ne saavat ajattelemaan omaa elämää, muiden elämää, mahdollisia ja mahdottomia tapahtumaketjuja. Mitä jos? Mitä jos minulle kävisi noin? Miltä mahtaisi tuntua olla tuossa tilanteessa? Miten tämä tarina eroaisi omastani?

Jos kaipaat syvällistä, mutta silti rennon viihdyttävää luettavaa, tässä se on. Se kuulunee luokkaan chic lit, mutta tarjoaa paljon ajattelun aiheita. Kirja hahmojen elämä on ajoittain synkkää, ajoittain kuplivan iloista, mutta aina todellisen tuntuista.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

V.N.

Jevgeni Vodolazkin: Arseninen neljä elämää (Suom. Elina Kahla, Into 2015)

22.5.2017 Kaunokirjallisuus

Arsenin neljä elämää sijoittuu 1400-luvun Venäjälle ja se kertoo parantaja Arsenin tarinan. Teokselle myönnettiin Big Book Award, joka on Venäjän merkittävin kirjallisuuspalkinto. Jevgeni Vodolazkin on muinaisvenäläisyyden kirjallisuuden tutkija, joka on erikoistunut keskiaikaisiin käsikirjoituksiin ja houkkien elämäkertoihin.

Arseni kasvaa isoisänsä hoivissa, joka opettaa tälle parantamisen salat. Isoisä neuvoo oikeat yrtit ja kasvit, joiden avulla ihmiset voidaan parantaa. Tästä taidosta huolimatta, Arseni epäonnistuu tärkeimpänsä ihmisen pelastamisessa. Hänen rakastettunsa Ustina kuolee lapsivuoteeseen. Saadakseen Ustinan sielun pelastetuksi sekä rangaistakseen itseään syyllisyydestä, Arseni lähtee pois kodistaan. Seuraa vaiherikas, tuskainen, mutta myös toivon ja ilon sävyttämä pyhiinvaellusmatka halki Venäjän Jerusalemiin saakka.

”Sinun tiesi on vaivalloinen, sillä sinun rakkaustarinasi on vasta alussa. Tästä lähin, Arseni, kaikki on kiinni sinun rakkautesi voimasta. Ja tietenkin myös sinun rukouksesi voimasta.”

Matkallaan Arseni ei pysty pitämään salassa parantamisen lahjaa. Avunsaajan tullessa vastaan, hän tarjoutuu auttamaan. Vaikka Arseni hyödynsi parantamisessaan yrttejä, voimakkain lääke löytyi kuitenkin hänen sisältään. Hän syventyi rukoukseensa niin voimallisesti, että hänestä tuli potilaan kanssa yhtä. Jokaisen parannetun potilaan myötä Arseni parantui myös. Vaikka Ustinaa ei enää ollut, ei se estänyt Arsenia puhumasta hänelle ja kertomasta elämästään ja näkemästään. Arseni yrittää parhaansa elää kahden edestä, hänen ja Ustinan, jolta elämä jäi kesken. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, että elämää ei voi elää vain kertomalla.

”Elämä kokonaisuudessaan, kaikkine yksityiskohtineen, ei sitä oikein voi kertomalla välittää.”

Arsenin neljä elämää on kertomus ikuisesta rakkaudesta, hengellisyydestä ja siinä kilvoittelussa, parannuksesta ja kaukaisesta ajasta, jossa kuitenkin on jotain tuttua. Se on historiallinen romaani, seikkailukertomus, rakkaustarina. Kirjaa lukiessa mietti monesti, että ymmärränkö kaiken lukemani. Koska vaikka pinnalta katsoen teksti eteni verkkaisesti eteenpäin, koko ajan oli tunne, että jotain suurempaa tapahtuu pinnan alla. Venäläinen kirjallisuus on minulle todella vierasta ja kenties tämä kirja avautuu aivan eri tavalle sellaiselle lukijalle, jolle maan historia ja kirjallisuus ovat tutumpia. Joskus itselle tuli hetkiä, jolloin teki mieli luovuttaa, mutta jokin kirjassa sai minut jatkamaan. Ja hyvä niin, loppua kohden kaikki vain tiivistyi ja alun verkkaisuus oli tiessään. Yhtäkkiä kirjasta, joka oli välillä lojunut yöpöydälläni kirjapinon alimmaisena, tulikin varsinainen ”page turner”.

”Elämä muistuttaa mosaiikkia ja hajoaa säpäleiksi.”

JG

Kiitos kustantajalla arvostelukappaleesta.

Shari Lapena: Hyvä naapuri (Suom. Oona Nyström, Otava 2017)

17.4.2017 Dekkarit

Anne ja Marco ovat pariskunta, joka elää elämää, joka ainakin ulkoapäin näyttää lähes täydelliseltä. He ovat puolivuotiaan suloisen Cora-tytön onnelliset vanhemmat, he asuvat hyvämaineisella asuinalueella kauniissa talossa, Anne on äitiyslomalla galleristin työstä ja Marcolla on menestyvä yritys. Vapaailtoina he seurustelevat naapuriensa kanssa viinilasin äärellä.

Yhtenä iltana Anne ja Marco ovat luvanneet mennä taas naapureilleen syntymäpäiväillalliselle. Ennen lähtöä heidän lastenvahtinsa kuitenkin ilmoittaa, ettei pääsekään hoitamaan Coraa. Anne haluaa jäädä kotiin, mutta Marco haluaa mennä Grahamin syntymäpäiville. Lopulta he päätyvät kompromissiin. Pariskunta päättää ottaa itkuhälyttimen paikalle ja sopivat käyvänsä puolen tunnin välein tarkistamassa, että Coralla on kaikki hyvin. Koska mikä voisi mennä pieleen? No tietenkin kaikki.

Kun Anne ja Marco palaavat yöllä kotiin, heitä odottaa joka vanhemman painajainen. Cora on poissa, vaikka puoli tuntia aiemmin hän oli nukkunut rauhallisesti pinnasängyssään. Paniikki valtaa vanhemmat. Kuka on voinut viedä heidän lapsensa? Kuka haluaisi heille pahaa? Vai voiko motiivina olla Annen varakkaat vanhemmat? Päivien kuluessa paineet kasvavat, kun rikostutkija Rasbach alkaa penkoa molempien vanhempien taustoja. Tutkinnan kuluessa vuosia rakennetut kulissit ovat vaarassa romahtaa. Kuinka hyvin edes Anne ja Marco tuntevat toisensa? Ja kestävätkö pari- ja perhesuhteet tämän tragedian?

Tykkäsin erityisesti kirjassa siitä, että siinä keskityttiin nimenomaan itse rikokseen ja sen selvittämiseen. Kirjassa ei siis vatvota esimerkiksi rikosta tutkivan poliisin yksityiselämää. Vaikka kyseessä on lapseen kohdistuva rikos, kirjassa ei kuitenkaan mässäillä liikaa väkivallalla. Päähuomio on enemmänkin ihmisten toiminnan analysoimisessa ja ihmisten välisten suhteiden kuvauksessa. Liian analyyttiseksi meno ei kuitenkaan mene, vaan aiemmin asianajajana ja englannin kielen opettajana työskennellyt Shari Lapena on kirjoittanut menevän ja otteessaan pitävän trillerin.

JG

Julian Fellowes: Belgravia (Suom. Markku Päkkilä, Otava 2016)

15.4.2017 Kaunokirjallisuus

Rakkautta, juonitteluja, upeaa ajankuvaa, vahvoja naisia ja vähän heikompia miehiä, yläkerran- ja alakerran väkeä, hevosrattaita ja värikkäitä iltapukuja. Tätä kaikkea on Julian Fellowesin Belgravia -romaani.

Tarina alkaa vuodesta 1815 kesäisestä Brysselistä. Sophia, nuori ja kaunis neito, on rakastunut aatelisperheen komeaan nuorukaiseen Edmundiin. Valitettavasti Sofia on vain armeijan muonittajan tytär ja näin ollen täysin epäsopiva vaimokandidaatti Edmundin kaltaiselle miehelle. Mutta kun Sophia vanhempineen saa kutsun Edmundin tädin Richmondin herttuattaren tanssiaisiin, alkaa Sophia ja hänen nousukas isänsä, James Trenchard, haaveilemaan, että kenties sittenkin naimakauppa olisi mahdollista. Ehkä sittenkin aatelinen suku voisi hyväksyä Sophian Edmundin vaimoksi? Samaan aikaan kuitenkin Napoleon joukkoineen marssii kohti kaupunkia ja asettaa näin Edmundin ja Sophian onnen vaaraan…

”Olisin valmis uhmaamaan vaikka lohikäärmeitä, kävelemään hehkuvilla hiilillä tai astumaan kuoleman laaksoon, jos uskoisin, että minulla on mahdollisuus voittaa teidän sydämenne.”

26 vuotta myöhemmin Anne ja James Trenchard elävät varakasta elämää Belgravia -nimisellä alueella Lontoossa. Samassa taloudessa asuvat myös Trenchardien poika Oliver vaimonsa Susanin kanssa. Kesän 1815 tapahtumat ovat jättäneet jälkensä perheeseen. Suuri salaisuus painaa Annea ja Jamesin ja kun Anne päättää tuoda salaisuuden julki Edmundin äidille lady Brockenhurstille, kenenkään elämä ei ole enää entisellään. Ei varsinkaan erään nuoren puuvillatehtailija Charles Popen, jonka elämä ja puuvillatehdas tuntuvat herättävän valtavan suurta kiinnostusta sekä James Trenchardissa että lady Brockenhursissa. Miksi kaksi hänelle täysin ventovierasta ihmistä ovat niin kiinnostuneita hänestä ja ovat valmiita sijoittamaan suuria summia rahaa hänen liiketoimiinsa? Samaa miettivät myös kateellisina Oliver Trenchard sekä John Bellasis, lady Brockenhurstin miehen veljenpoika, tuleva suvuntittelin ja omaisuuden perijä.

Downton Abbey -televisiosarjan luojan Julian Fellowesin romaani on oivaa lukuviihdettä kaikille historiallisen romaanin ystäville.

JG

Piotr Socha: Mehiläinen (Suom. Päivi Palokoski, Nemo 2016)

25.3.2017 Yleinen

Puolalaisen Piotr Sochan Mehiläinen -kirja on kertoo tästä pienestä, mutta niin merkittävästä hyönteisestä. Kuvitettu kirja käy läpi niin mehiläisten työnjaon, elämänkaaren, viestinnän kuin myös sen mitä nämä pörriäiset ovat ihmisille merkinneet ja miten ihmiset ja eläimetkin ovat hyötyneet mehiläisistä.

Mehiläinen on isokokoinen kirja, joka monipuolisella, värikkäällä ja humoristisellakin kuvituksella jaksaa innostaa pieniä lukijoita. Myös aikuinen löytää kirjasta paljon ihmettelemisen aiheita. Itse ainakin useaan otteeseen olin melkeinpä äimän käkenä kaikesta siitä mitä mehiläisten elämästä tiedetään. Tiesitkö esimerkiksi, että mehiläiset viestittävät toisilleen tanssimalla tai että mehiläiset pölyttävät mieluiten kukkia, joiden mesi on kofeiinipitoista. Ehkä ei olekaan niin omituista, että monen aikuisen mielessä aamuisin siintää vain ajatus siitä ensimmäisestä kahvikupista. Tai että samanlaista kennorakennetta, mitä mehiläiset rakentavat pesissään, hyödynnetään rakennettaessa niin lentokoneita, helikoptereita kuin surffilautojakin.

Mehiläisten käyttämä kuusikulmainen kennorakenne on ispiroinut mm. insinöörejä.

Testasin kirjaa myös kohderyhmän jäsenillä eli lapsilla. Toinen testilapsi, kuusivuotias tyttö, koki kirjan oikeinkin mielenkiintoiseksi ja siihen palattiin useampaan kertaan. Pienempi testaaja, kolmevuotias tyttö, ei ehkä ollut aivan niin innoissaan. Tämän pienen testin perusteella suosittelisin kirjaa nimenomaan 5-6-vuotiaista ylöspäin, koska asiaa kirjassa on ja paljon, ja pienelle lukijalle kirja voi tuntua ehkä hieman raskaalta. Toisaalta jo pelkästään kirjan kuvien katsominen voi nostattaa hymyn niille pienimmillekin.

Nämä eivät ole mitään tavallisia patsaita, vaan mehiläispesiä.

Vaikka Mehiläinen on ennen kaikkea lastentietokirja, Piotr Socha ei pelkää nostaa esille sitä ikävää tosiasiaa, että mehiläiset ovat vaarassa hävitä ja sillä on pelottavia seurauksia. Hän kertoo esimerkiksi Setsuanin maakunnasta Kiinasta, jossa mehiläisiä ei ole enää tavattu. Siellä ihmisten täytyy itse pölyttää omenapuunsa niiden kukinta-aikaan, mikäli mielivät saada satoa. Pölyttäminen tehdään pienellä sudilla, kukka kerrallaan.

Mehiläinen on juuri sellainen lastentietokirja kuin sen pitääkin olla. Asia on esitetty asiallisesti mutta kuitenkin hauskalla otteella, kuvitus on värikästä ja suurieleistä. Kirja saa myös ajattelemaan ja nostaa kunnioitusta tätä pientä surisijaa kohtaan. Jos ensi kesänä osaisi sitten olla rauhallinen ja kunnioittava niiden tullessa ympärille pörräämään…

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty (Suom. Hanna Arvonen, HarperCrime 2017)

23.3.2017 Dekkarit

Maahanmuuttoviraston johtaja Hans Juhlen murhataan kotiinsa. Poliisilla on johtolangat vähissä ja epäilykset kohdistuvatkin hänen vaimoonsa. Tutkinta saa kuitenkin uuden käänteen, kun pieni poika löydetään ammuttuna. Hänen ruumiinsa vierestä löytyy sama ase, jolla Juhlen ammuttiin. Miten ihmeessä tämä pieni poika voi liittyä korkeassa asemassa olevan miehen murhaan?

Syyttäjä Jana Berzeliukselle Juhlenin murhatutkinta on kuten mikä tahansa tutkinta. Jana on kova, velvollisuudentuntoinen, salaperäinen ja nuori. Hän on varakkaan perheen tytär, joka tuntee niskassaan sukunsa menestyspaineet. Mutta kun pojan ruumiinavauksessa selviää, että hänen niskaansa on kaiverrettuna nimi, Thanatos – Kuoleman jumala, Janan henki salpautuu ja hän tajuaa, että tämä tutkinta tulee olemaan hänen elämänsä tärkein. Jana on valmis vaarantamaan kaiken saavuttamansa löytääkseen syyllisen ennen poliisia. Koska nuo kirjaimet pienen pojan iholla tuovat päivänvaloon Janan näkemät painajaiset… koska pelkkää untahan Janan yöllä näkemät tapahtumat ja ihmiset ovat…

Itse juoni ja sen käänteet pitävät lukijan otteessa ja onnistuvat yllättämään kerta toisensa jälkeen, itselläni viimeiset pari sataa sivua meni ihan heittämällä, mutta Scheppin luoma henkilögalleria on myös onnistunut. Päähenkilö Jana Berzelius on mielenkiintoinen tapaus ja on kiehtovaa seurata, miten hänen tarinansa jatkuu seuraavissa osissa, mutta yhtä mielenkiinnolla haluan tietää miten rikosetsivien Henrik Levanderin ja Mia Bolanderin elämät jatkuvat. Henrik on pehmeä perheenisä, joka tarvitsee vaimoltaan luvan jopa kuntosalillakäymiseen ja kammoksuu hiuksiinsa ilmestyviä harmaita, kun taas Mia on salajuoppo, joka tuhlaa palkkansa ennen kuin se on edes ehtinyt asettumaan hänen pankkitililleen. Siinäpä vasta mahtava parivaljakko rikoksia ratkomaan!

Ruotsalaisen, ennen mainosalalla työskennelleen, Emelie Scheppin esikoisdekkaria on myyty yli puoli miljoonaa kappaletta. Myynti on uskomatonta, kun ottaa huomioon, että vuonna 2012 kustantamot torjuivat Scheppin käsikirjoituksen, jonka vuoksi hän päätti julkaista kirjan omakustanteena. Päätös kannatti, kirjasta tuli nopeasti hitti ja vuonna 2016 Schepp valittiin Ruotsin parhaimmaksi dekkaristiksi.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

P.S. Myös mm. Kirjasähkökäyrä ja Lukutoukan kulttuuriblogi tykästyivät Scheppin esikoiseen.