Selaat arkistoa kohteelle Karisto.

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta (Karisto 2018)

19.3.2018 Tietokirjallisuus

Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta on tamperelaisen kirjailija Terhi Rannelan ensimmäinen matkapäiväkirja, joka sisältää vuosien varrella karttuneita kokemuksia, ajatuksia ja kirjoitettuja sanoja. Rannela on aiemmin julkaissut nuortenkirjoja ja historiallisia romaaneja.

Päiväkirjamerkintöjä jäljittelevä kirja vie lukijan eri puolille maailmaa pienellä hiilijalanjäljellä, joten matkan aikana ei tarvitse huolehtia muusta kuin siitä, että ottaa hyvän asennon, kenties teemukin käden ulottuville ja sanoo: ”Kyllä, olen valmis, lähdetään!” Rannela kiertää Amerikan New Yorkia ja muita isoja kaupunkeja, käväisee muistelemassa Kunta Kintea Afrikan Gambiassa ja hämmästelee Skotlannin Edinburghia Harry Potterin syntysijoilla. Matka jatkuu Britannian Lontooseen, Islantiin, Norjaan. Kauempana odottavat vuoroaan kohtelias ja kuuliainen Japani, perinteikäs Kiina, Kambodzhan sisällissodan jäljet ja Singaporen ostoskeskus keskiyöllä. Millaista on viettää yksi syksy Saksan Hannoverissa? Ylittääkö Ateena odotukset? Miten kotimaassa voi ottaa matkailusta kaiken irti? Rannela jakaa lukijalle keskustelujaan paikallisten kanssa ja antaa kuin vaivihkaa näille äänen: naurut kuulee, hymyt kohottavat omiakin huulia, surun tuntee puristuksena. Maailma osoittautuu ihmeelliseksi mutta pieneksi – ihmiskunnalla on samat murheet ja ilot maasta riippumatta, samoja unelmia ja toiveita.

”Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan.”

Kirjan turkoosipohjainen kansi, jossa lentoon lähtevät mustat joutsenet kokeilevat siipiään, tiivistää hyvin sivuilta huokuvan toiveen: unelmoi, kokeile, lennä. Nimi viittaa samaan kannustukseen, sillä elämä on tässä ja nyt, kannattaa ennemmin uskaltaa vaikka pelottaisikin kuin jäädä kotilammen turvaan vatvomaan ja jossittelemaan. Jos ei lennä rapakon toiselle puolelle, voi liitää turvallisesti nojatuolissa – tai missä kirjaa lukeekaan – ja edetä siitä tai sitten nauttia vain kirjan siivin matkasta. Tärkeintä on, että matkaa, tapahtuipa se miten vain.

Matkaa taittaessaan Rannela antaa lukuvinkkejä ja kertoo lyhyesti kustakin kirjasta. Kirjailija poikkeaa jokaisessa maassa mahdollisuuksien mukaan kirjakauppoihin, museoihin ja näyttelyihin, ideoiden pyhättöihin. Välillä Rannela saakin uusia ideoita tai ainakin ajatuksia ja lisää tutkittavaa. Päivät koostuvat retkistä lähiseuduille, kirjoittamisesta, teekupillisista ja yöunista vieraiden maiden taivaiden alla. Vaikka työajat eivät olekaan aikaan tai paikkaan sidottuja, lukijalle teroitetaan, että kirjailijan ammatti on tavallista työtä, eikä siihen liity taikaa tai ihmeitä. Rannela kertoo kirjoittamisesta henkilökohtaisella tasolla mutta myös yleisemmin, lohdullisella ja innostavalla tavalla kuin puhuisi ystävästä. Kirjoitetut sanat taltioivat matkat, tekevät niistä täydemmät ja eläväisemmät. Mukana kulkevaan päiväkirjaseen kynän kautta tallentuvat maisemat, lintulajit, ruoat, juomat, eri kielten hauskat ilmaukset, asuinympäristöjen hyvät ja huonot puolet, kulttuureita, muistoja, hassuja tai jännittäviä elämyksiä, matkaseura, ajatuksia, havaintoja, ideoita.

Puoleen väliin kirjaa luvut ovat lyhyitä, pieniä makupaloja maailmalta. Sen jälkeen jäädään pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan, tahti hidastuu, havainnointi muuttuu tarkemmaksi ja yltää laajemmalle. Rannela muistuttaa, että kodin voi löytää mistä vain, tilapäisen tai pysyvän. Missä ikinä koti sitten onkin, siellä pitäisi osata myös rauhoittua. Kirja pyrkiikin tarjoamaan tauon hektisestä ja teknologian täyteisestä arjesta, rentouttamaan sekä avaamaan ovia maailmalle. On tärkeää viettää hetkiä yksin ja rauhassa, pitää somepaastoa ja nauttia hiljaisuudesta. Toisaalta Rannela listaa tarvitsevansa luonnon, kirjoittamisen ja kirjojen tuoman rauhan lisäksi saunaa ja ystäviään. Matkata voi itsekseen, mutta vielä mukavampaa se on seurassa.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät on samalla kevyt ja syvällisesti pohdiskeleva teos. Se on hyvänmielen kirja, joka hymyilyttää ja kehottaa levittämään siipensä. Kirja herättää ajattelemaan, ideoimaan, mutta erityisesti unelmoimaan omasta matkasta. Kirja sopii niin nojatuolimatkailijoille kuin matkailusivuja selaileville tai vain yleisesti maailmasta kiinnostuneille tiedonjanoisille.

Jos menojalkaa vipattaa, tämä kirja on siihen oiva apu!

AK

Mila Teräs: Jäljet (Karisto 2017)

23.4.2017 Kaunokirjallisuus

Jäljet on Mila Teräksen toinen aikuisten romaani. Enimmäkseen hänet tunnetaan lasten- ja nuortenkirjoistaan, kuten Telma-sarjastaan. Luettuani tämän kirjan, toivon vain, että Teräs jatkossa kirjoittaisi enemmän myös aikuistenromaaneja. Jäljet oli nimittäin yksi tämän vuoden parhaimpia mitä olen lukenut.  Mielipiteeseeni vaikuttaa toki paljon se, että pidän Helene Schjerfbeckin taiteesta ja olen kiinnostunut hänen elämästään.

Jäljet on siis kaunokirjallinen kuvaus Schjerfbeckistä, se ei ole elämäkerta vaikka romaanin pohjana on käytetty mittavaa lähdeaineistoa, niin alkuperäislähteitä kuin tutkimuskirjallisuuttakin. Romaanissa viimeisiään elinpäiviään elävä taiteilija muistelee mennyttä. Sitä miten hänestä tuli taiteilija, mitä uhrauksia kutsumuksen seuraaminen vaati sekä suhdettaan äitiinsä ja omaan taiteeseensa. Taiteilijan elämä ei näyttäydy helppona ja ongelmattomana. Helene kärsi kun ei saanut keskittyä vain työntekoon, vaan hänen oli myös huolehdittava äidistään ja heidän yhteisestä taloudestaan. Ongelma, johon harva miestaiteilija törmäsi, koska heillähän oli aina joko vaimo, sisar, tai äiti huolehtimassa taloudenpidosta. Helene kokikin ”hukkuvansa tiskiveteen”.

Samalla Helene kuitenkin kärsi siitä, että hänellä oli elämässään vain taide. Helene Schjerfbeck ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia. Hänellä oli nuoruudessaan suhde englantilaiseen mieheen, josta tiedetään hyvin vähän. Hän määräsi suhteen loputtua ystäviään ja sukulaisiaan tuhoamaan kaikki kirjeet, joissa oli maininta tästä miehestä. Helene kaipasi toista ihmistä rinnalleen, ja koki, että vain rakastettu nainen pystyi parhaimpaansa. Mutta vaikka Helene välillä unelmoikin ”kotihengettären” osasta, maalaaminen oli silti hänelle se suuri rakkaus:

”Maalaaminen, miten mahdoton se on! Mutta vain se pitää minut kiinni tässä elämässä, muuta oljenkortta ei ole. Edes pieni hetki työtä, se riittää, ajattelen ja lasken siveltimen.”

Jäljet käsittelee myös äidin ja tyttären välistä ristiriitaista suhdetta. Helene asui enimmäkseen äitinsä kanssa. Hänen isänsä kuoli kun hän oli vielä nuori. Olga-äiti oli kovia kokenut nainen, joka oli joutunut miehensä lisäksi hautaamaan myös oman lapsensa. Olga ei aina ymmärtänyt Helenen maalaamisen tarvetta. Olga oli seurallisempi ja ns. järki-ihminen. Helene puolestaan kaipaisi hiljaisuutta ja viihtyi enemmän omissa mielikuvitusmaailmoissaan. Luonnollisestikin tämä aiheutti toisinaan kitkaa äidin ja tyttären välisessä suhteessa. Ja kun Helene pääsi hetkeksi elämään omillaan palvelija apunaan, on riemu sen mukainen:

”Äkkiä minulla on kaikki mitä olen vuosikymmeniä toivonut. Kesän vihreys ja vapaina kuohuvat pilvet. Vain ruokatilanne on vaikea, rahaa on niukasti ja elintarvikekortit hankkimatta, mutta minun ei sentään tarvitse huolehtia taloudesta eikä äidistä.”

Suosittelen romaania kaikille Schjerfbeckistä kiinnostuneille, mutta voisin kuvitella, että nekin, jotka eivät ole aiemmin häneen tutustuneet voivat saada pienen kipinän tästä kirjasta. Kirja maalaa myös hienon kuvan suomalaisesta taidemaailmasta ja yhteiskunnasta nimenomaan naistaiteilijan näkökulmasta. Kuin mansikkana kakussa, Mila Teräksen kieli on valtavan kaunista. Toisin sanoen hän maalaa elävän, koskettavan ja lyyrisen kuvan yhdestä aikamme merkityksellisimmästä taiteilijasta.

JG

Rannela, Terhi: Frau (Karisto 2016)

9.4.2016 Yleinen

”Historiantutkimus on vasta viime vuosikymmeninä havahtunut huomaamaan, että suurmiesten takana on vaimoja ja lapsia.”

Frau

Kirjailija Terhi Rannela on kirjoittanut hienon romaanin yhdestä pahamaineisen suurmiehen vaimosta. Fraun pääosassa on Lina Manninen, joka oli toisen maailmansodan aikaan naimisissa Reinhard Heydrichin kanssa. Heydrich oli ensin natsi-Saksan keskusturvallisuusviraston päällikkö ja myöhemmin Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Heydrich tunnetaan myös nimellä Prahan teurastaja. Tarina alkaa vuodesta 1984, kun historioitsija Erich Richter saapuu haastattelemaan Linaa. Vaikka Richter oli tutkinut myös Heydrichia, koki hän Heydrichin vaimon huomattavasti kiinnostavampana persoonana. Lina olikin poikkeus, toisin kuin muut kansallissosialistien jälkeläiset, hän ei ollut koskaan pyytänyt anteeksi miehensä tekoja. Päinvastoin Lina puolusti miestään heti Richterille. Hän halusi Richterin kiinnittävän huomiota, että hänen miehensä alaisuudessa kansalaisten ruokakorttien annoskoot nousivat, hänen miehensä perusti soppakeittiöitä ja valvoi tarkemmin kuin edeltäjänsä mustan pörssin kauppaa. Kukaan maassa ei nähnyt Linan mukaan nälkää, kun hänen miehensä toimi käskynhaltijana.

Toisin kuin miehensä Lina oli ollut jo alta parikymppisenä innokas natsi-ideologian kannattaja. Lina kuvataan voimakastahtoiseksi naiseksi, jota monet SS-miehetkin pelkäsivät. Hän ei koristautunut kuin Magda Goebbels, vaan oli ulkopuolisten silmissä hyvin tavallisen naisen oloinen. Nainen, joka ei olettanut aina, että suuren kartanon palvelusväki olisi passannut häntä. Linasta piirtyy ristiriitainen kuva. Toisaalta hän oli äidillinen ja rakasti hoitaa ruusujaan. Toisaalta hän antoi tappokäskyjä ja huusi palvelusväelle, käskytti vartijoita ja kohteli kaltoin työvoimaa.

”Lina oli aina ollut nainen, josta oli puhuttu. Eikö sekin ollut saavutus? Useimmille Lina oli ollut liikaa, hänen äänensä, hänen kokonsa, hänen tahtonsa, mutta kenellekään ei liian vähän.”

Lina eli sodan aikana ylellistä elämää yli 30 huonetta käsittävässä kartanossaan lastensa kanssa. Sodan julmuus ja rumuus eivät ulottuneet muurien sisäpuolelle, jossa kartano puutarhan keskellä sijaitsi. Todellisuus iskikin vasten kasvoja vuonna 1942, kun Heydrich salamurhattiin Tšekin vastarintaliikkeen toimesta. Murhan jälkeen Hitler lupasi miljoonan kruunun arvoisen palkkion vihjeen antajalle, joka johtaa syyllisten kiinniottoon. Samalla hän määräsi, että jokainen salamurhaan osallistunut perheineen ammutaan.

Terhi Rannelan Frau on paras tänä vuonna lukemani kirja. Kirjassa edetään kahdella aikatasolla. Rannela kuvaa vuotta 1942 niin Linan kuin tavallisten tsekkiläistenkin näkökulmasta. Ollaan myös vuodessa 1984, jossa Richter yrittää parhaansa mukaan haastatella menneen loiston päivistä kiinni pitävää vanhaa rouvaa, Lina Mannista. Frau on romaani syyllisyydestä, katumuksesta ja toipumisesta. Se pohtii, kenen suru on suurempi suru, voiko pahantekijä myös surra, kenellä on oikeus suruunsa? Onko Lina oikeutettu suremaan aviomiestään, vaikka aviomies olikin tappaja? Rannela tuo hyvin myös esiin sodan mielivaltaisuuden. Sen, kuinka pieneltä vaikuttanut teko, voi johtaa kokonaisen kylän ja sen ihmisten tuhoamiseen. Vaikka kirjassa käsitelläänkin holokaustia, ei Rannela mässäile kuolemalla ja kurjuuskuvauksilla. Kieli on kaunista ja soljuvaa. Ihmisten kohtalot jäävät kummittelemaan. Mitä esimerkiksi tapahtui lopulta Samuelille? Joka ennen sotaa opetti kirjallisuutta ja rakasti Senecaa, mutta joutui sodassa kaivamaan joukkohautaa? Selvisikö hän?

Rannela pohtii Erichin välityksellä myös, onko Linan ja hänen miehensä ajatusmaailma ymmärrettävissä? Vai voidaanko ajatukset selittää ajan hengellä? Voiko ihminen vapaasti itse valita ajatusmaailmansa? Rannela päätyy toteamukseen, että ”ajattelulla oli rajat kuin taululla kehykset, vaikka ihminen luuli olevansa vapaa ja erityinen.”

”Kuinka hän voisi kertoa heille, että muisti oli kuin meri? Että se mikä oli kaikkein painavinta, putosi pohjaan. Merenpohja oli muistojen kalmisto.”

Jos Rannelan kirja vie mennessään, suosittelen tutustumaan myös kirjailijan työpäiväkirjaan, joka on luettavissa Kariston nettisivuilta.

http://karisto.fi/portal/suomi/kustannusliike/ajankohtaista?bid=220&vid=3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

JG