Selaat arkistoa kohteelle Dekkarit.

Thomas Rydahl: Erakko (Minerva 2016)

3.6.2017 Dekkarit

Thomas Rydahlin kirja Erakko on hieman toisenlainen dekkari. Tässä kirjassa poliisin virkaa toimittaa erakoitunut vanhempi mies Erhard, joka saa pakkomielteen saada selville, kuka jätti rannella pienen vauvan kuolemaan ja kuka on hänen äitinsä. Erhard on vieraantunut nykyajan teknologiasta, joka haittaa hänen tutkimuksiaan. Lisäksi hän tulee tutkimuksillaan sotkeutuneeksi rikollisiin ja rikoksiin jotka ulottuvat hänen kotisaarensa ulkopuolelle ja jotka ovat viedä häneltä hengen. Myös Erhardin naisasiat ovat pahasti sotkussa. Kaikenkaikkiaan Erhard on jotenki reppana ja sympaattinen hahmo, jota kohtaan tuntee helposti myötätuntoa. Lumumba-drinkkejä juovaan hahmoon on siis helppo ihastua.

Rydahlin Erakko poikkeaa myös muista dekkareista siinä, että se sijoittuu Fuerteventuran saarelle, joka on Kanariansaarista toiseksi suurin, mutta luonnonoloiltaan karu ja jopa osin aavikoitunut.

Kuva kustantajan sivuilta

Thomas Rydahl on Tanskassa asuva kirjailija ja Erakko oli hänen Fuerteventuralle sijoittuvan dekkaritrilogian avausosa. Itsenäinen jatko-osa Paossa ilmestyy elokuussa ja Erakosta on tulossa pokkariversio heinäkuussa.

Erakko sopii kaikille dekkarinystäville, jotka haluavat päästä lukiessaan Kanariansaarten lämpöön. Lisäksi kirja sopii myös hyvin miehille ja esimerkiksi Reijo Mäen kirjoista pitävät saattaisivat pitää myös Rydahlin tyylistä.

A-M S

Shari Lapena: Hyvä naapuri (Suom. Oona Nyström, Otava 2017)

17.4.2017 Dekkarit

Anne ja Marco ovat pariskunta, joka elää elämää, joka ainakin ulkoapäin näyttää lähes täydelliseltä. He ovat puolivuotiaan suloisen Cora-tytön onnelliset vanhemmat, he asuvat hyvämaineisella asuinalueella kauniissa talossa, Anne on äitiyslomalla galleristin työstä ja Marcolla on menestyvä yritys. Vapaailtoina he seurustelevat naapuriensa kanssa viinilasin äärellä.

Yhtenä iltana Anne ja Marco ovat luvanneet mennä taas naapureilleen syntymäpäiväillalliselle. Ennen lähtöä heidän lastenvahtinsa kuitenkin ilmoittaa, ettei pääsekään hoitamaan Coraa. Anne haluaa jäädä kotiin, mutta Marco haluaa mennä Grahamin syntymäpäiville. Lopulta he päätyvät kompromissiin. Pariskunta päättää ottaa itkuhälyttimen paikalle ja sopivat käyvänsä puolen tunnin välein tarkistamassa, että Coralla on kaikki hyvin. Koska mikä voisi mennä pieleen? No tietenkin kaikki.

Kun Anne ja Marco palaavat yöllä kotiin, heitä odottaa joka vanhemman painajainen. Cora on poissa, vaikka puoli tuntia aiemmin hän oli nukkunut rauhallisesti pinnasängyssään. Paniikki valtaa vanhemmat. Kuka on voinut viedä heidän lapsensa? Kuka haluaisi heille pahaa? Vai voiko motiivina olla Annen varakkaat vanhemmat? Päivien kuluessa paineet kasvavat, kun rikostutkija Rasbach alkaa penkoa molempien vanhempien taustoja. Tutkinnan kuluessa vuosia rakennetut kulissit ovat vaarassa romahtaa. Kuinka hyvin edes Anne ja Marco tuntevat toisensa? Ja kestävätkö pari- ja perhesuhteet tämän tragedian?

Tykkäsin erityisesti kirjassa siitä, että siinä keskityttiin nimenomaan itse rikokseen ja sen selvittämiseen. Kirjassa ei siis vatvota esimerkiksi rikosta tutkivan poliisin yksityiselämää. Vaikka kyseessä on lapseen kohdistuva rikos, kirjassa ei kuitenkaan mässäillä liikaa väkivallalla. Päähuomio on enemmänkin ihmisten toiminnan analysoimisessa ja ihmisten välisten suhteiden kuvauksessa. Liian analyyttiseksi meno ei kuitenkaan mene, vaan aiemmin asianajajana ja englannin kielen opettajana työskennellyt Shari Lapena on kirjoittanut menevän ja otteessaan pitävän trillerin.

JG

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty (Suom. Hanna Arvonen, HarperCrime 2017)

23.3.2017 Dekkarit

Maahanmuuttoviraston johtaja Hans Juhlen murhataan kotiinsa. Poliisilla on johtolangat vähissä ja epäilykset kohdistuvatkin hänen vaimoonsa. Tutkinta saa kuitenkin uuden käänteen, kun pieni poika löydetään ammuttuna. Hänen ruumiinsa vierestä löytyy sama ase, jolla Juhlen ammuttiin. Miten ihmeessä tämä pieni poika voi liittyä korkeassa asemassa olevan miehen murhaan?

Syyttäjä Jana Berzeliukselle Juhlenin murhatutkinta on kuten mikä tahansa tutkinta. Jana on kova, velvollisuudentuntoinen, salaperäinen ja nuori. Hän on varakkaan perheen tytär, joka tuntee niskassaan sukunsa menestyspaineet. Mutta kun pojan ruumiinavauksessa selviää, että hänen niskaansa on kaiverrettuna nimi, Thanatos – Kuoleman jumala, Janan henki salpautuu ja hän tajuaa, että tämä tutkinta tulee olemaan hänen elämänsä tärkein. Jana on valmis vaarantamaan kaiken saavuttamansa löytääkseen syyllisen ennen poliisia. Koska nuo kirjaimet pienen pojan iholla tuovat päivänvaloon Janan näkemät painajaiset… koska pelkkää untahan Janan yöllä näkemät tapahtumat ja ihmiset ovat…

Itse juoni ja sen käänteet pitävät lukijan otteessa ja onnistuvat yllättämään kerta toisensa jälkeen, itselläni viimeiset pari sataa sivua meni ihan heittämällä, mutta Scheppin luoma henkilögalleria on myös onnistunut. Päähenkilö Jana Berzelius on mielenkiintoinen tapaus ja on kiehtovaa seurata, miten hänen tarinansa jatkuu seuraavissa osissa, mutta yhtä mielenkiinnolla haluan tietää miten rikosetsivien Henrik Levanderin ja Mia Bolanderin elämät jatkuvat. Henrik on pehmeä perheenisä, joka tarvitsee vaimoltaan luvan jopa kuntosalillakäymiseen ja kammoksuu hiuksiinsa ilmestyviä harmaita, kun taas Mia on salajuoppo, joka tuhlaa palkkansa ennen kuin se on edes ehtinyt asettumaan hänen pankkitililleen. Siinäpä vasta mahtava parivaljakko rikoksia ratkomaan!

Ruotsalaisen, ennen mainosalalla työskennelleen, Emelie Scheppin esikoisdekkaria on myyty yli puoli miljoonaa kappaletta. Myynti on uskomatonta, kun ottaa huomioon, että vuonna 2012 kustantamot torjuivat Scheppin käsikirjoituksen, jonka vuoksi hän päätti julkaista kirjan omakustanteena. Päätös kannatti, kirjasta tuli nopeasti hitti ja vuonna 2016 Schepp valittiin Ruotsin parhaimmaksi dekkaristiksi.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

P.S. Myös mm. Kirjasähkökäyrä ja Lukutoukan kulttuuriblogi tykästyivät Scheppin esikoiseen.

Matti Laine: Pahuuden hinta (Bazar 2017)

19.3.2017 Dekkarit

Entinen menestysvalmentaja Ilkka Lammensalo löydetään kuolleena jäähallin pukuhuoneesta. Epäilyt kohdistuvat entiseen jääkiekkoilijaan Elias Vitikkaan. Kun poliisilta ei löydy haluja löytää muita mahdollisia syyllisiä, joutuu Elias ottamaan lain omiin käsiinsä yhdessä bisneskumppaninsa Myllärin kanssa.

Selvittäessään Lammensalon kuolemaa, Vitikka joutuu kuitenkin toimimaan kieli keskellä suuta. Hän kun ei ole kuitenkaan ihan viaton kaveri. Helsingin alamaailma on vähän liiankin tuttu tälle entiselle kiekkoilijalle. Vitikka saa selville, että Lammensalo oli ennen kuolemaansa pyytänyt nähtäväkseen valokuvia vuosien takaisesta Jaguaari-leiristä, jossa nuoria kiekkoilijalupauksia harjoitettiin yhdessä taitoluistelijoiden kanssa. Kuvissa velmuilevat kolme nuorta miestä. Miten nämä liittyvät tapaukseen? Kun Vitikka lähtee jäljittämään näitä pelaajia, hän huomaakin, että pahuus piilee sielläkin mihin siihen ei haluaisi törmätä. Samaan aikaan iltapäivälehdet lööppeineen riepottelevat nuoren jäätanssijan Katariina Niemen katoamista. Voiko se olla sattumaa?

Helsinkiläinen kirjailija ja näytteli Matti Laineen luoma Elias Vitikka on ristiriitainen hahmo. Hän tienaa elantonsa ja elättää perheensä laittomalla venebisneksellä. Hänelle ei tuota vaikeuksia kiristää ja uhkailla vihamiehiään ja mennä sen jälkeen kotiin Sonjansa ja lastensa luokse, joita hän rakastaa yli kaiken. Hän rikkoo lakia, tekee yhteistyötä alamaailman kanssa sekä tekee pilatesvenytyksiä ja juo mutteripannulla keitettyä espressoa. Vitikka häilyy hyvisten ja pahisten välimaastossa ja lukija ei välillä tiedä kumpaan kategoriaan Vitikka itse kuuluu. Ja se tekee tästä päähahmosta mielenkiintoisen.

Viihdyttävä ja koukuttava Pahuuden hinta on kolmas Vitikka-dekkari, mutta siihen kannattaa tarttua, vaikka kaksi ensimmäistä olisikin lukematta. Kirja toimii vallan mainiosti itsenäisenä teoksena. Sen enempää paljastamatta loppua on selvää, että Elias Vitikan tarina ei pääty tähän kirjaan. Jatkoa on todennäköisesti tulossa. Sitä siis odotellessa…

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

P.S. Kannattaa lukea myös mitä Lukutoukan kulttuuriblogi tykkäsi Vitikasta ja Pahuuden hinnasta.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (Gummerus 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliére)

25.1.2017 Dekkarit

Äiti ja poika kävelevät sateessa kotiin. Poika selostaa innostuneesti päivästään. Kodin ollessa jo näköetäisyydellä, äiti irrottaa otteensa pojasta kohtalokkain seurauksin. Täysin tyhjästä ilmaantuu auto pojan juostessa tien yli ja kaikki on ohi. Mitään ei ole tehtävissä.

Jenna Gray pakenee suruaan Walesin rannikolle vetoiseen mökkiin. Siellä hän käpertyy itseensä viettäen aikaa läheisellä rannalla. Pikkuhiljaa hän alkaa tulla ulos kuorestaan tutustumalla puheliaaseen ja lämminhenkiseen Beathanin sekä komeaan ja ystävälliseen eläinlääkäri Patrickiin. Mutta voiko Jenna koskaan luottaa kehenkään menneisyytensä vuoksi?

Toisaalla rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen miettii, kuka ajoi pienen pojan yli ja pakeni paikalta. Vähäiset todisteet eivät lupaa paljon tapauksen ratkaisemiseksi. Samaan aikaan perhehuolet painavat niskassa, eikä tunteiden lämpeneminen kollega Kateen helpota tilannetta yhtään. Kun Stevens alkaa päästä lähemmäs totuutta, hän huomaa, että mikään ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se aluksi näytti.

Kirjan alku on verkkainen, ehkä hieman tylsäkin. Olin jo aikeissa luovuttaa, kun luin Rakkaudesta kirjoihin -blogista arvion kirjasta. Siinä kirjoitettiin, että yksi juonenkäänne on muuttava koko lukukokemuksen ja se mielessä, jatkoin eteenpäin ja kyllä, sitten se tapahtui. Käänne, joka sai minut ääneen sanomaan ”täh!?” ja jatkamaan lukemista uudella innolla.

Annoin sinun mennä on trilleri vailla vertaa varsinkin, kun ottaa huomioon, että kyseessä on esikoisteos. Juonenkäänteet ja Clare Mackintoshin luoma tunnelma pitävät lukijan otteessa (kunhan jaksaa lukea sinne puoleenväliin). Suosittelen, se kannattaa!

JG

Pierre Lemaitre: Irene (Suom. Sirkka Aulanko, Minerva 2016)

28.10.2016 Dekkarit

Olen monessa kirjablogissa  tämän syksynä aikana törmännyt Pierre Lemaitre  teokseen Iréne, joka on noussut monen kirjablokin ehdottomaksi suosikiksi. Itse olen ollut aikaisemmin skeptinen jännityksen ja murahamysteereiden suhteen, sillä mielestäni nykymaailman on liian sekasortoisessa tilassa ja kaipaan lukemiselta jotain, joka saa minut hyvälle tuulelle. Uhmasin kuitenkin  lukutottumuksiani ja päätin tarttua Pierre Lemaitren Ireneen.

Irene kuuluu Camille Verhoeven- sarjaan josta on julkaistu suomeksi myös teokset Alex ja Camille. Camille. Verhoeven ja hänen vaimonsa Irene ovat saamassa perheenlisäystä, mutta heidän onnellinen ja seesteinen elämä keskeytyy yhtäkkiä. Pariisin lähistöllä sijaitsevasta varastorakennuksesta löytyy kaksi paloittelumurhan uhriksi joutunutta naista. Nämä kaksi murhaa ei ole ainoita vaan vähitellen paljastuu neljä muuta murhaa, jotka ovat tehty tunnettuja rikosromaaneja jäljitellen.

Pierre Lemaitren Irene on aika ajoin kovin raaka ja sisältää hyvinkin karmeita kohtauksia. Vastapainona raakuudelle ja väkivallalle on herkkä ja hempeä rakkaus. Yhtenä teemana mielestäni kirjassa vahvasti nousee esiin ajatus, mikä on nykypäivänä varsin ajankohtaista;  kuinka paljon haluamme panostaa työhön ja siihen, että pärjäämme työelämässä ja miten pystymme kuitenkin viettämään tarpeeksi aikaa läheistemme ja rakkaittemme kanssa sekä kuinka pystymme löytämään noiden kahden asian kanssa tasapainon.

Lemaitre on useaan otteeseen palkittu kirjailija. Hänen kielensä on todella yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa. Hän kuvailee paljon ympäristöä ja miljöötä. Mielestäni sivuhenkilöiden kuvaus olisi voinut olla voimakkaampaa, mutta toisaalta Camille ja hänen vaimonsa Irene haluttiin tuoda tarinan keskiöön ja kertoa tarinaa vain heidän kauttansa. Pikkutarkasta ja huolellisesta kielestä huolimatta kuvailu oli realistista ja lukijan ei tarvinnut tehdä paljoakaan mielikuvitustyötä pikkutarkan kielen ansiosta.

Kirjallisuuden ja taiteen tarkoitus on peilata ja tuoda julki omaa aikaansa. Siinä Pierre Lemaitre onnistuu erinomaisesti. Jatkossa aion myös tarttua Camille Verhoeven-sarjan muihin kirjoihin sekä Pierre Lemaitrenin historialliseen romaaniin Näkemiin taivaassa (2013).

ES

Boris Akunin: Erikoistehtäviä (Into Kustannus 2015, suom. Anton Nikkilä)

11.6.2016 Dekkarit

Boris blogiin

Kun Anisi Tjulpanov kulkee Moskovan talvessa kohti työpaikkaansa, on melkein pakko kääntää kirjan nimilehti esiin ja tarkistaa, ettei kädessä ole Nikolai Gogolin tai Fjodor Dostojevskin teos. Mutta ei. Huonoissa kamppeissaan pikkuvirkamiehen työmaalleen kulkeva Tjulpanov on Boris Akuninin antisankari. Ollaan kuitenkin 1800-luvun lopun Venäjällä.

Sata vuotta myöhäisempi Venäjä antaisi kyllä riittämiin aihetta rikoskirjailijalle, mutta jostain syystä Akunin viihtyy henkilöineen mieluummin tsaarien Venäjällä. Tosin Akunin saa silti aiheen viitata Venäjän avoimuuteen ja sananvapauteen – tai niiden puutteeseen.

Erikoistehtävien kansien väliin on sidottu kaksi kertomusta. Ensimmäinen on veijaritarina, josta tulevat mieleen kotoisen Pekka Lipposen seikkailut. Rupliin rakastunut roisto kerää löysät rahat pois sekä rikkailta että tavalliselta kansalta. Halukkaita antajia on paljon, kun luvassa on nopeita ja suuria voittoja pienilläkin sijoituksilla.  Pyramidihuijaukset eivät taida olla ihan uusi keksintö.  Akuninin sankarihahmo, hovineuvos Erast Fandorin hoitelee totta kai rosvot kiikkiin, mutta Akunin osaa silti yllättää.

Jos kirjan ensimmäinen tarina onkin kevyttä rötöstelyä, toinen on sitten superraskaan sarjan rikollisuutta. Näyttää siltä, että Britannian kuuluisin murhaaja olisi saapunut Moskovaan. Uhreja tulee kuin liukuhihnalta, eikä tutkinta näytä tuottavan tulosta. Ennen ratkaisua Akunin ehtii esitellä sellaisen määrän raakuuksia, että sitä on vaikea ylittää. Kirjailija on armoton myös omille sankareilleen.

Erikoistehtävissä toiminta on tärkeintä. Se eteneekin hyvin. Henkilöt sen sijaan jäävät hahmoiksi, jotka eivät oikein tarkennu. On oikeastaan sääli, että Akunin on loitontanut kerrontansa 1800-luvulle. Venäjällä elettiin mielenkiintoisia aikoja myös 1900-luvun lopulla ja eletään edelleen.  Olisi mukava lukea vastaavia tarinoita lähimenneisyyteen sijoitettuna.

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

Kirjan saa tilattua Turun Kansallisen Kirjakaupan verkkokaupasta tai ostamalla suoraan myymälöistämme.

MV

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava (WSOY 2016, suom. Veera Kaski)

27.5.2016 Dekkarit

‑ Tässä idyllisessä pikkukylässä, jota hän oli pitänyt tylsimpänä ja kuolleimpana paikkana koko maailmassa, asui armottomia, brutaaleja hirviöitä, jotka olivat naamioituneet keskiluokkaiseen harmittomuuteen.

Lumikin on kuoltava

Näin arvioi Nele Neuhausin dekkarin henkilö kotikyläänsä Altenhainia Frankfurtin naapurissa. Neuhaus on sanonut, että häntä kiehtovat tilanteet, joissa ihmisten pimeä puoli pääsee esiin. Näitä tapauksia Altenhainissa onkin jopa yli oman tarpeen. Perinteikkään saksalaiskylän nurja puoli on laaja ja synkkä.

Neuhaus marssittaa kirjassaan esiin mittavan henkilögallerian ja onnistuu hyvin pitämään pakan hallussaan, vaikka jotkut hahmot jäävätkin ohuiksi ja pääsevät vain harvoin ääneen tai edes esiin tarinassa. Päähenkilöiden mukana lukija saa kulkea niin paljon, että he ehtivät hyvin tulla tutuiksi yli 500-sivuisen tarinan aikana.

Neuhausin kirjan asetelma on alalla useasti versioitu: on tapahtunut rikos ja syyttömyyttään vannova henkilö on kärsinyt pitkän tuomion. Hän palaa kotikyläänsä ja kätketty totuus alkaa vähitellen kääriytyä esiin. Kirjoittaja johdattelee tarinaansa taitavasti, eikä ote ei pääse lipsumaan. Neuhaus ripottelee tarinaansa herkullisia vihjeitä, jotka johdattavat lukijan jäljille tai usein myös harhaankin. Pala palalta aukeava tarina pitää lukijan mielenkiinnon vireillä. Sujuva teksti saattaa houkutella yhteen pitkään lukurupeamaan, mutta se toimii hyvin myös pienissä paloissa nautittuna. Tarina ei lähde omille teilleen, vaikka kirjan panee välillä kiinni.

Ratkaisu näyttää hahmottuvan kirjassa jo hyvissä ajoin, mutta Neuhaus pudottelee hihastaan jatkuvasti uusia yllätyksiä ja lukija saa jatkaa matkaansa loppumetreille asti, ennen kuin kaikki on varmaa. Tosin hyvän kirjoittajan tapaan Neuhaus jättää monia asioita auki, lukijan mietittäväksi tai jatko-osassa selvitettäväksi.

Neuhaus ei tuo tällä teoksellaan oikein mitään uutta alan kirjallisuuteen. Monet dekkareista tutut ainekset ovat esillä, mutta niistä on koottu luettava ja nautittava paketti. Pia Kirchhoffin ja Oliver von Bodensteinin kanssa ratkoisi mielellään tapauksia jatkossakin.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

MV