Selaat arkistoa kohteelle Kaunokirjallisuus.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin (suom. Hanna Arvonen, HarperCollinsNordic 2017)

8.10.2017 Kaunokirjallisuus

Sinuun minä jäin on Skotlannissa syntyneen toimittajana työskennelleen Mhairi McFarlanen esikoisteos ja vieläpä hyvin onnistunut sellainen. Se kertoo Manchesterissä asuvasta kolmekymppisestä Rachelista, joka työskentelee oikeustalolla toimittajana. Hänen työnään on metsästää meheviä uutisjuttuja meneillään olevista oikeustapauksista. Elämä Manchesterissa etenee ihan mukavasti, mutta edessä olevat häät pitkäaikaisen poikaystävänsä Rhysin kanssa saavat hänet pohtimaan mitä hän elämältään oikein kaipaa. Ja ennen kuin Rachel itsekään tajuaa, hän onkin pitkästä aikaa sinkku. Häät ovat peruuntuneet ja Rachel on muuttanut pois hänen ja Rhysin yhteisestä asunnosta.

”Rachelin laki: epäonnistu uudelleen, epäonnistu eri tavalla.”

Rachelin sinkkuelämä saa kuitenkin nopeasti jännittävän käänteen, kun hän kuulee, että Ben, hänen opiskelukaverinsa yliopistoajoilta, on muuttanut takaisin kaupunkiin (kylläkin yhdessä vaimonsa kanssa). Tämä pistää Rachelin elämän sekaisin, koska Ben on se mies, jota hän ei ole koskaan saanut pois mielestään. Harmi vaan, että Ben ei koskaan ole katsonut Rachelia sillä silmällä. Ja toisaalta Benhän on nyt naimisissa, joten se siitä sitten. No ehkä lukijalle voi sen verran paljastaa, että yllätyksiä on tulossa, kun Rachel ja Ben kohtaavat kymmenen vuoden tauon jälkeen. Lusikkansa soppaan pistävät vielä Benin hurmaava ja älykäs työkaveri Simon sekä Rachelin ystävykset Caroline, Ivor ja Mindy. Niin ja tietenkin Olivia, Benin täydellisen hillitty vaimo, jonka rinnalla Rachel kokee olevansa täysin B-luokan kamaa.

”Kyllä, minä olin rakastunut Beniin. Ei, minä en ollut aikonut ottaa riskiä ja kertoa hänelle, koska oletin lähes varmasti, etten saisi vastarakkautta. Minä olin aikonut teeskennellä, etten rakastanut, ja antaa hänen mennä. Minä en pystynyt ratkaisemaan tätä ristiriitaa ilman, että se kertoisi jotakin minusta. Tällainen, hyvät ystävät, on pelkuri.”

Sinuun minä jäin on hyvän mielen chic lit -kirja. Se on sopiva sekoitus keveyttä ja pintaa syvemmälle menevää pohdiskelua elämästä ja tekemistämme valinnoista. Sinuun minä jäin oli pitkästä aikaa kirja, jossa nauroin useammassakin kohtaa ääneen ja muutamassa kohdassa melkein kyyneleetkin valuivat. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Mhairi McFarlanelta, mutta oli sen verran positiivinen kokemus, että haluan ehdottomasti tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa.

”Jotkut ihmiset päätyvät yhteen sielunkumppaninsa kanssa. Jotkut ihmiset löytävät kumppanin, jonka kanssa he voivat olla onnellisia, jos näkevät vaivaa. Jotkut ihmiset saavat mitä ansaitsevat. Jotkut ihmiset tulevat aina olemaan mysteeri. Toiset ihmiset, joihin minä ehkä kuulun, päätyvät elämään yksin. Ja se on ihan okei. Minä pärjään kyllä.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Kate Morton: Talo järven rannalla (suom. Hilkka Pekkanen, Bazar 2017)

25.9.2017 Kaunokirjallisuus

Juhannuksena 1933 Edevanen perhe valmistautuu perinteiseen keskikesän juhlaan suuressa ja kauniissa talossaan järven rannalla. Juhlat päättyvät kuitenkin tragediaan, kun perheen kuopus pieni Theo-vauva katoaa yön pimeydessä. Suuresta poliisioperaatiosta huolimatta Theo-vauvan katoaminen jää mysteeriksi. Perheen elämä ei palaudu enää entiselleen ja he hylkäävät kotitalonsa.

70 vuotta myöhemmin pakkolomautettu Sadie Sparrow matkustaa leskeksi jääneen isoisänsä luokse Cornwalliin tarkoituksena kerätä itsensä pilalle menneen rikostutkinnan jälkimainingeista. Lomailu jää kuitenkin toissijaiseksi kun Sadie juoksulenkillään löytää metsien suojasta järven rannalta hylätyn talon. Kurkistaessaan taloon kaikki näyttää pysähtyneen. Sadien mielenkiinto herää ja talo ei jätä häntä rauhaan varsinkaan kun hän saa selville tragedian, joka kohtasi sen asukkaita 70 vuotta sitten.

Samaan aikaan Lontoossa kuuluisa rikoskirjailija A.C. Edevane tuskailee uusimman kirjansa kirjoittamisen kanssa. Vaikka kirjoittaminen on aina haasteellista, on tällä kertaa työn eteneminen erityisen takkuista. Johtuuko luomistyön vaikeudet syyllisyydestä, joka ei jätä rauhaan, vaikka tunteeseen johtaneista tapahtumista on jo kymmeniä vuosia. Ja kun Sadie Sparrow ottaa yhteyttä Edevaneen halutakseen keskustella hänen kanssaan, hän tietää ettei menneisyyttä voi enää paeta.

Muistikirjat esittävät isoa roolia Kate Mortonin uutuusteoksessa.

Kate Mortonin uutuus ei petä tälläkään kertaa. Tiiliskiven paksuisen lukuromaanin tapahtumat etenevät sujuvasti eteenpäin pitäen lukijan otteessaan. Se on oivaa luettavaa niin dekkareiden kuin romaanienkin ystäville. Samalla kun Morton vie lukijansa selvittämään vanhaa rikosta, kuvaa hän elävästi myös ensimmäisen maailmansodan aikaisten rakastavaisten elämää, 1930-luvun perheidylliä kuin naimattoman naispoliisin arkeakin 2000-luvulla. Ja kuten ehkä arvata saattaa, mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

JG

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Suom. Helene Bützow, WSOY 2017)

8.8.2017 Kaunokirjallisuus

Erika ja Oliver ovat lapseton pariskunta, joille siisteys ja järjestelmällisyys tuntuvat olevan arvoista tärkeimmät. Erikan lapsuudenystävä Clementine yhdessä miehensä Samin kanssa ovat taas uupua lapsiperheen vaatimusten alle. Erikan ja Oliverin naapurissa sen sijaan asuvat iloiset ja riehakkaat Vid ja Tiffany yhdessä teini-ikäisen tyttärensä kanssa, joka mieluiten viettäisin aikansa kirjojen kuvitteellisiin maailmoihin upoten. Eräänä kauniina päivänä Vid päättää kutsua naapurinsa sekä heidän luokseen samana iltana kylään tulevat Clementine ja Sam heille kylään. Pidetään pienet pihajuhlat, tuumaa Vid. Sehän olisi hauskaa? Tai sitten ei…

”[– ] ehkä kaikkein hallitsevimpia olivat syyllisyyden ja kauhun tunteet siitä, mitä grillikutsuilla oli tapahtunut. Ne olivat kuin painajaisen muisto, sitä ei saanut mielestä.”

Pihakutsut eivät siis Moriartyn romaanissa suju kuin Strömsössä ja lukija ei voi kuin pohtia mitä on voinut tapahtua, kun sen jälkiseuraamuksina ystävyyssuhteet ovat koetuksella, avioliitot natisevat liitoksistaan, lapset käyttäytyvät omituisesti ja aikuisetkin ovat enemmän tai vähemmän posttraumaattisen stressin oireiden vallassa.

Australiaisen Liane Moriartyn romaanit kulkevat jossain kevyen naistenkirjallisuuden, chic litin ja vakavamman psykologisen romaanin välimaastossa. Hän kuvaa osuvasti naisten välisten ystävyyssuhteiden monimutkaisia lonkeroita ja aviopuolisoiden keskinäisiä suhteita. Paikoitellen kirja on kevyt, riehakas, kun taas välillä tunnelma on kuin Australian sää pahimmillaan, sateinen ja synkkä.

Moriarty pitää lukijansa otteessaan paljastamalla jo heti alussa, että jotain tapahtui mutta sen tarkemmin lukija ei saa tietää pihajuhlien kulusta. Asiat paljastuvat pikkuhiljaa, välillä raivostuttavan hitaasti, mutta kuitenkin niin kutkuttavasti, että lukemistakaan ei voi kesken jättää.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

 

 

Sophie Kinsella: Kuka on pomo (Suom. Kaisa Kattelus, WSOY 2017)

8.7.2017 Kaunokirjallisuus

Kun ottaa käteensä Sophie Kinsellan kirjan, on luvassa taattua chic lit -viihdettä. Useita Kinsellan kirjoja lukeneena, osasin odottaa tietynlaisia juonenkäänteitä ja olin varma, että saan nauraa kirjaa lukiessani. Tämä kirja kuitenkin osasi hieman yllättääkin; Kinsellan itsenäisten kirjojen (pois lukien siis himoshoppaaja-sarjan) juonet kulkevat yleensä vahvasti rakkausteemalla ja toki tämäkin kirja tarjosi riittävästi romantiikka sitä kaipaavalle, mutta tällä kertaa väittäisin pääjuonen olleenkin työmaailmassa.

Kuka on pomo -kirja kertoo nuoresta Katie Brenneristä, joka kaipaa suurkaupungin intensiivistä elämänmenoa. Tästä syystä hän on muuttanut Somersetin maaseudulta Lontooseen työn perässä ja elelee tarinan alussa pienessä solukämpässä, kulkien päivittäin pitkän matkan töihin julkisilla kulkuneuvoilla. Elämä ei ole auvoista, mutta Katie on päättänyt pärjätä ja on jopa muuttanut nimensä, jotta kuulostaisi enemmän lontoolaiselta. Kaiken on oltava hyvin, koska muuten Katien (tyttärensä yksin kasvattanut) isä huolestuisi ja vaatisi, että Katie palaa kotiin. Isä ei pidä Lontoosta eikä siitä, että hänen tyttärensä haluaa asua siellä.

Katie (nykyään nimeltään Cat) on töissä Lontoolaisessa brändäysfirmassa. Hän on innoissaan alasta ja vaikka hänen pomonsa on hieman oikkuileva ja erikoinen, niin Katie ihailee tämän luovaa näkemystä ja ammattitaitoa. Ikävä kyllä, firma päättää supistaa menojaan ja Katie menettää työnsä. Pomo, Demeter, ei hoida irtisanomista kovinkaan tahdikkaasti ja Katie poistuukin töistä kiukkuisena koko firmalle, mutta erityisesti pomolleen.

Katie palaa kotiinsa Somersetiin, auttaa isäänsä ja tämän puolisoa perustamaan matkailuyrityksen ja etsiskelee samalla kuumeisesti uutta työpaikkaa Lontoosta. Isälle ei potkuista voi kertoa, joten kotona luullaan Katien olevan sapattivapaalla työstään. Yllättäen paikalle saapuu Demeter perheineen ja siitähän soppa syntyy. Katie päättää kostaa kaltoinkohtelun ja kehittää Demeterin päänmenoksi vaikka mitä, mm. varsin erikoista luontomeditointia.

Muun tarinan ohella kulkee, kuten luvattu, romanttinen sivujuonne. Kinsella tarjoaa aina ihasteltavaksi pitkän, tumman, komean ja rennon tyylikkään rakkaudenkohteen, jota ihaillaan välillä läheltä, välillä kauempaa.  Ihastuttavia sivuhahmoja ovat myös mm. Katien isän uusi puoliso Biddy, joka rauhallisella ja sympaattisella luonteellaan saa kaikki puolelleen sekä toki Demeter, joka ei ehkä olekaan ihan sitä, mitä alun perin olisi voinut luulla.

Jos chic lit on sinun juttusi ja vaikka ei olisikaan, tämä kirja on loistavaa kesäluettavaa. Kevyttä, humoristista, romanttista ja nokkelaa, sitä on Sophie Kinsellan Kuka on pomo.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

V.N.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti (Suom. Helena Bützow, WSOY 2016)

7.7.2017 Kaunokirjallisuus

Minkälainen oli sinun elämäsi kymmenen vuotta sitten? Minkälainen uskot sen olevan kymmenen vuoden päästä? Mitä jos menettäisit muistisi ja kuvittelisit olevasi kymmenen vuotta nuorempi kuin olet?

Tähän tilanteeseen herää Alice Liane Moriartyn kirjassa Nainen joka unohti. Alice herää pökertyneenä jumppasalin lattialta. Hän säikähtää, koska on raskaana eikä tiedä missä on ja mitä on tapahtunut. Hän ei ymmärrä mitä hän tekee steppitunnilla ja miksi tuttu työkaveri näyttää jotenkin väsyneeltä ja oudolta.

Alice on hieman pullea ja hömppä 29-vuotias, joka odottaa ensimmäistä lastaan ja on mielettömän rakastunut aviomieheensä, Nickiin. Elämä on ihanaa, eikö?

Väärin. Alice on dynaaminen ja aina liikkeellä oleva solakka 39-vuotias, jolla on kolme lasta ja avioero vireillä. Tähän todellisuuteen Alicen on nyt sopeuduttava, vaikka mielessä on selvästi usko siihen, että hän on 29-vuotias ja tämä ei voi olla hänen elämäänsä. Miten hän voisi haluta eroon elämänsä rakkaudesta? Ei hänellä voi olla kolmea lasta, eihän hän edes tiedä yhdenkään nimeä, saati sitten miltä nuo lapset näyttävät.

Muutaman viikon ajan Alice luovii läpi elämänsä yrittäen selvitä kaikista tehtävistään ja velvollisuuksistaan.  Hän rakastaa miestään, mutta mies tuntuu vihaavan häntä. Lapset onneksi suhtautuvat hieman rennommin äidin kummallisuuksiin, kunhan alkukömmähdyksistä on selvitty. Alice oppii itsestään paljon uutta, alkaa ymmärtää mikä elämässä on saattanut mennä pieleen ja mikä taas on onnistunut.

Pari viikkoa onnettomuuden jälkeen, Alicen muistot alkavat palailla ja eräänä hetkenä ne syöksyvät häneen niin kovalla kohinalla, että Alice pyörtyy. Hän herää edessään kaksi miestä, joista kummatkin haluavat rakastaa häntä. Mutta nyt Alice muistaa taas kaiken ja katkeruus toista kohtaan nousee pintaan, kun taas hellyys toista miestä kohtaan saa viimein ymmärrettävän kontekstin. Ja viimein hän myös todella muistaa, kuka oli salaperäinen Gina, josta kaikki puhuivat.

Moriartyn kirjat saavat ajattelemaan. Ne saavat ajattelemaan omaa elämää, muiden elämää, mahdollisia ja mahdottomia tapahtumaketjuja. Mitä jos? Mitä jos minulle kävisi noin? Miltä mahtaisi tuntua olla tuossa tilanteessa? Miten tämä tarina eroaisi omastani?

Jos kaipaat syvällistä, mutta silti rennon viihdyttävää luettavaa, tässä se on. Se kuulunee luokkaan chic lit, mutta tarjoaa paljon ajattelun aiheita. Kirja hahmojen elämä on ajoittain synkkää, ajoittain kuplivan iloista, mutta aina todellisen tuntuista.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

V.N.

Jevgeni Vodolazkin: Arseninen neljä elämää (Suom. Elina Kahla, Into 2015)

22.5.2017 Kaunokirjallisuus

Arsenin neljä elämää sijoittuu 1400-luvun Venäjälle ja se kertoo parantaja Arsenin tarinan. Teokselle myönnettiin Big Book Award, joka on Venäjän merkittävin kirjallisuuspalkinto. Jevgeni Vodolazkin on muinaisvenäläisyyden kirjallisuuden tutkija, joka on erikoistunut keskiaikaisiin käsikirjoituksiin ja houkkien elämäkertoihin.

Arseni kasvaa isoisänsä hoivissa, joka opettaa tälle parantamisen salat. Isoisä neuvoo oikeat yrtit ja kasvit, joiden avulla ihmiset voidaan parantaa. Tästä taidosta huolimatta, Arseni epäonnistuu tärkeimpänsä ihmisen pelastamisessa. Hänen rakastettunsa Ustina kuolee lapsivuoteeseen. Saadakseen Ustinan sielun pelastetuksi sekä rangaistakseen itseään syyllisyydestä, Arseni lähtee pois kodistaan. Seuraa vaiherikas, tuskainen, mutta myös toivon ja ilon sävyttämä pyhiinvaellusmatka halki Venäjän Jerusalemiin saakka.

”Sinun tiesi on vaivalloinen, sillä sinun rakkaustarinasi on vasta alussa. Tästä lähin, Arseni, kaikki on kiinni sinun rakkautesi voimasta. Ja tietenkin myös sinun rukouksesi voimasta.”

Matkallaan Arseni ei pysty pitämään salassa parantamisen lahjaa. Avunsaajan tullessa vastaan, hän tarjoutuu auttamaan. Vaikka Arseni hyödynsi parantamisessaan yrttejä, voimakkain lääke löytyi kuitenkin hänen sisältään. Hän syventyi rukoukseensa niin voimallisesti, että hänestä tuli potilaan kanssa yhtä. Jokaisen parannetun potilaan myötä Arseni parantui myös. Vaikka Ustinaa ei enää ollut, ei se estänyt Arsenia puhumasta hänelle ja kertomasta elämästään ja näkemästään. Arseni yrittää parhaansa elää kahden edestä, hänen ja Ustinan, jolta elämä jäi kesken. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, että elämää ei voi elää vain kertomalla.

”Elämä kokonaisuudessaan, kaikkine yksityiskohtineen, ei sitä oikein voi kertomalla välittää.”

Arsenin neljä elämää on kertomus ikuisesta rakkaudesta, hengellisyydestä ja siinä kilvoittelussa, parannuksesta ja kaukaisesta ajasta, jossa kuitenkin on jotain tuttua. Se on historiallinen romaani, seikkailukertomus, rakkaustarina. Kirjaa lukiessa mietti monesti, että ymmärränkö kaiken lukemani. Koska vaikka pinnalta katsoen teksti eteni verkkaisesti eteenpäin, koko ajan oli tunne, että jotain suurempaa tapahtuu pinnan alla. Venäläinen kirjallisuus on minulle todella vierasta ja kenties tämä kirja avautuu aivan eri tavalle sellaiselle lukijalle, jolle maan historia ja kirjallisuus ovat tutumpia. Joskus itselle tuli hetkiä, jolloin teki mieli luovuttaa, mutta jokin kirjassa sai minut jatkamaan. Ja hyvä niin, loppua kohden kaikki vain tiivistyi ja alun verkkaisuus oli tiessään. Yhtäkkiä kirjasta, joka oli välillä lojunut yöpöydälläni kirjapinon alimmaisena, tulikin varsinainen ”page turner”.

”Elämä muistuttaa mosaiikkia ja hajoaa säpäleiksi.”

JG

Kiitos kustantajalla arvostelukappaleesta.

Mila Teräs: Jäljet (Karisto 2017)

23.4.2017 Kaunokirjallisuus

Jäljet on Mila Teräksen toinen aikuisten romaani. Enimmäkseen hänet tunnetaan lasten- ja nuortenkirjoistaan, kuten Telma-sarjastaan. Luettuani tämän kirjan, toivon vain, että Teräs jatkossa kirjoittaisi enemmän myös aikuistenromaaneja. Jäljet oli nimittäin yksi tämän vuoden parhaimpia mitä olen lukenut.  Mielipiteeseeni vaikuttaa toki paljon se, että pidän Helene Schjerfbeckin taiteesta ja olen kiinnostunut hänen elämästään.

Jäljet on siis kaunokirjallinen kuvaus Schjerfbeckistä, se ei ole elämäkerta vaikka romaanin pohjana on käytetty mittavaa lähdeaineistoa, niin alkuperäislähteitä kuin tutkimuskirjallisuuttakin. Romaanissa viimeisiään elinpäiviään elävä taiteilija muistelee mennyttä. Sitä miten hänestä tuli taiteilija, mitä uhrauksia kutsumuksen seuraaminen vaati sekä suhdettaan äitiinsä ja omaan taiteeseensa. Taiteilijan elämä ei näyttäydy helppona ja ongelmattomana. Helene kärsi kun ei saanut keskittyä vain työntekoon, vaan hänen oli myös huolehdittava äidistään ja heidän yhteisestä taloudestaan. Ongelma, johon harva miestaiteilija törmäsi, koska heillähän oli aina joko vaimo, sisar, tai äiti huolehtimassa taloudenpidosta. Helene kokikin ”hukkuvansa tiskiveteen”.

Samalla Helene kuitenkin kärsi siitä, että hänellä oli elämässään vain taide. Helene Schjerfbeck ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia. Hänellä oli nuoruudessaan suhde englantilaiseen mieheen, josta tiedetään hyvin vähän. Hän määräsi suhteen loputtua ystäviään ja sukulaisiaan tuhoamaan kaikki kirjeet, joissa oli maininta tästä miehestä. Helene kaipasi toista ihmistä rinnalleen, ja koki, että vain rakastettu nainen pystyi parhaimpaansa. Mutta vaikka Helene välillä unelmoikin ”kotihengettären” osasta, maalaaminen oli silti hänelle se suuri rakkaus:

”Maalaaminen, miten mahdoton se on! Mutta vain se pitää minut kiinni tässä elämässä, muuta oljenkortta ei ole. Edes pieni hetki työtä, se riittää, ajattelen ja lasken siveltimen.”

Jäljet käsittelee myös äidin ja tyttären välistä ristiriitaista suhdetta. Helene asui enimmäkseen äitinsä kanssa. Hänen isänsä kuoli kun hän oli vielä nuori. Olga-äiti oli kovia kokenut nainen, joka oli joutunut miehensä lisäksi hautaamaan myös oman lapsensa. Olga ei aina ymmärtänyt Helenen maalaamisen tarvetta. Olga oli seurallisempi ja ns. järki-ihminen. Helene puolestaan kaipaisi hiljaisuutta ja viihtyi enemmän omissa mielikuvitusmaailmoissaan. Luonnollisestikin tämä aiheutti toisinaan kitkaa äidin ja tyttären välisessä suhteessa. Ja kun Helene pääsi hetkeksi elämään omillaan palvelija apunaan, on riemu sen mukainen:

”Äkkiä minulla on kaikki mitä olen vuosikymmeniä toivonut. Kesän vihreys ja vapaina kuohuvat pilvet. Vain ruokatilanne on vaikea, rahaa on niukasti ja elintarvikekortit hankkimatta, mutta minun ei sentään tarvitse huolehtia taloudesta eikä äidistä.”

Suosittelen romaania kaikille Schjerfbeckistä kiinnostuneille, mutta voisin kuvitella, että nekin, jotka eivät ole aiemmin häneen tutustuneet voivat saada pienen kipinän tästä kirjasta. Kirja maalaa myös hienon kuvan suomalaisesta taidemaailmasta ja yhteiskunnasta nimenomaan naistaiteilijan näkökulmasta. Kuin mansikkana kakussa, Mila Teräksen kieli on valtavan kaunista. Toisin sanoen hän maalaa elävän, koskettavan ja lyyrisen kuvan yhdestä aikamme merkityksellisimmästä taiteilijasta.

JG

Julian Fellowes: Belgravia (Suom. Markku Päkkilä, Otava 2016)

15.4.2017 Kaunokirjallisuus

Rakkautta, juonitteluja, upeaa ajankuvaa, vahvoja naisia ja vähän heikompia miehiä, yläkerran- ja alakerran väkeä, hevosrattaita ja värikkäitä iltapukuja. Tätä kaikkea on Julian Fellowesin Belgravia -romaani.

Tarina alkaa vuodesta 1815 kesäisestä Brysselistä. Sophia, nuori ja kaunis neito, on rakastunut aatelisperheen komeaan nuorukaiseen Edmundiin. Valitettavasti Sofia on vain armeijan muonittajan tytär ja näin ollen täysin epäsopiva vaimokandidaatti Edmundin kaltaiselle miehelle. Mutta kun Sophia vanhempineen saa kutsun Edmundin tädin Richmondin herttuattaren tanssiaisiin, alkaa Sophia ja hänen nousukas isänsä, James Trenchard, haaveilemaan, että kenties sittenkin naimakauppa olisi mahdollista. Ehkä sittenkin aatelinen suku voisi hyväksyä Sophian Edmundin vaimoksi? Samaan aikaan kuitenkin Napoleon joukkoineen marssii kohti kaupunkia ja asettaa näin Edmundin ja Sophian onnen vaaraan…

”Olisin valmis uhmaamaan vaikka lohikäärmeitä, kävelemään hehkuvilla hiilillä tai astumaan kuoleman laaksoon, jos uskoisin, että minulla on mahdollisuus voittaa teidän sydämenne.”

26 vuotta myöhemmin Anne ja James Trenchard elävät varakasta elämää Belgravia -nimisellä alueella Lontoossa. Samassa taloudessa asuvat myös Trenchardien poika Oliver vaimonsa Susanin kanssa. Kesän 1815 tapahtumat ovat jättäneet jälkensä perheeseen. Suuri salaisuus painaa Annea ja Jamesin ja kun Anne päättää tuoda salaisuuden julki Edmundin äidille lady Brockenhurstille, kenenkään elämä ei ole enää entisellään. Ei varsinkaan erään nuoren puuvillatehtailija Charles Popen, jonka elämä ja puuvillatehdas tuntuvat herättävän valtavan suurta kiinnostusta sekä James Trenchardissa että lady Brockenhursissa. Miksi kaksi hänelle täysin ventovierasta ihmistä ovat niin kiinnostuneita hänestä ja ovat valmiita sijoittamaan suuria summia rahaa hänen liiketoimiinsa? Samaa miettivät myös kateellisina Oliver Trenchard sekä John Bellasis, lady Brockenhurstin miehen veljenpoika, tuleva suvuntittelin ja omaisuuden perijä.

Downton Abbey -televisiosarjan luojan Julian Fellowesin romaani on oivaa lukuviihdettä kaikille historiallisen romaanin ystäville.

JG

Andy Weir: Yksin Marsissa (Suom. Kaj Lipponen, Into 2015)

2.4.2017 Kaunokirjallisuus

”Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa, joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko, että se ruostuu.”

Sanon jo heti alkuun, Yksin Marsissa oli HYVÄ!

Kuuden hengen miehistö on laskeutunut Mars-planeetalle. Voimakas myrsky yllättää miehistön ja yksi jäsenistä Mark menehtyy. Olosuhteet ovat liian vaaralliset, että miehistö voisi noutaa Markin ruumiin pelastusalukseen, joten he joutuvat jättämään ruumiin yksin rautaiselle planeetalle. Mutta… Mark ei olekaan kuollut vaan aluksen jätettyä Marsin, Mark tulee tajuihinsa ja tajuaa karmaisevan tilanteensa. Hän on yksin Marsissa ja kaikki luulevat hänen kuolleen. Alkaa henkeäsalpaava selviytymiskamppailu, jossa suurta osaa näyttelevät hieman yllättäen perunankasvatus, 1970-luvun amerikkalaiset televisiosarjat ja disco-musiikki, ”Dancing queen, young and sweet, only seventeen…..”.

”Oli uskomattoman tylsää, joten miestiskelin itselleni teemalaulua! Jotakin tilanteeseen sopivaa. Kandidaateista ei ole pulaa: David Bowien ”Life on Mars?”, Elton Johnin ”Rocket Man”, Gilbert O’Sullicanin ”Alone Again (Naturally)”. Päädyin Bee Geesin kappaleeseen “Stayin’ Alive”.”

Lukuunottamatta kaikkia yksityiskohtia mitkä liittyivät mm. kemiaan, fysiikkaan, aerodynamiikkaan ja tietotekniikkaan, tämä oli mukaansatempaava kirja, jossa jännitys pysyi yllä viimeisille sivuille saakka. Edellä mainitut aiheet eivät varmasti tuota päänvaivaa niitä ymmärtäville, mutta minunkaltaiselleni humanistille ne menivät vähän kohteesta ohi.

”Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, mikä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossakin vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään. Niinpä. Kusessa ollaan.”

Itse jännittävän tarinan lisäksi, kirjan ehdottomasti parasta antia oli itse päähenkilö Mark Watney, botanisti ja mekaniikan insinööri. Markin ongelmanratkaisukyky tilanteessa kuin tilanteessa on jotain uskomatonta mutta parasta oli kuitenkin hänen mahtava asenteensa, jossa mustalla huumorilla oli vankka sija. Joista seuraavat sitaatit käyköön todistusaineistoksi:

”Olen nyhtänyt nousijasta huipputärkeää laitteistoa oikein urakalla. On rauhoittavaa tietää, ettei kiertoradalle laukaistavaan alukseen jää minkäänlaista kiusallista varajärjestelmää, joka turhaan vain roikkuisi mukana.”

”Ja jos pääsen takaisin Maahan, olen kuuluisa, onko näin? Monet vastukset voittanut peloton astronautti, niinhän? Naiset rakastavat sellaista. Motivaatio koheni silmissä.”

Kirjaa lukiessa jäi mietityttämään vain yksi asia, miksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti mennä Marsiin? Ja miten ihmeessä sinne voidaan koskaan asuttaa ihmisiä, jos elo maapallolla käy mahdottomaksi, koska ei se kovin mahdollista tunnu tämän kirjan perusteella olevan Marsissakaan.

“Se loppuu nyt. Nyt ei ole enää mitään tehtävänä, ei enää luontoa voitettavana. Olen jättänyt viimeisen kengänjälkeni tomuiseen punaiseen hiekkaan. Lähden Marsista tänään, tavalla tai toisella.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Martina Haag: Olin niin varma meistä (Suom. Riie Heikkilä, Atena 2017)

27.3.2017 Kaunokirjallisuus

Martina Haagin kirja Olin niin varma meistä on riipaiseva avioerokuvaus. Kirjan päähenkilön Petran maailma romahtaa, kun hän saa selville, että hänen puolisonsa Anders pettää häntä. Petra yrittää lasten vuoksi esittää tyyntä, mutta pään sisällä hän on lipumassa hulluuden partaalle. Mikään ei siis ole kuten ennen ja päivistä tulee selviytymistaisteluita: Uni ei tule, ruoka ei maita ja sängystä pääsee ylös vain lääkkeiden voimalla.

Petra päättää kirjassa lähteä mökkivahdiksi pohjoiseen Rahnukkaan. Näin hän pääsee irtautumaan kaikesta arkisesta mikä muistuttaa Anderssista. Mukaansa Petra ottaa vain kissansa Kapteeni Kuonon ja ruokatarpeita. Sitävastoin tupakat sekä uni- ja mielialalääkkeet hän jättää kotiin. Vaaratonta elämä ei ole erämaassakaan, vaan häntä varoitetaan menemästä lähellekkään Taalujärveä, joka on kuin kirosana paikallisille. Pohjoisen reissusta tuleekin Petralle iltsensä löytämis- sekä selvitymismatka.

Martina Haag osaa kirjassaan kuvata niin sydäntäsärkevästi ja realistisesti jätetyn Petran surua, joten ei tule yllätyksenä, että hän on itsekin kokenut avioeron. Kirjan kirjoittaminen saattaa olla ollutkin hänelle jonkilaista terapiaa ja surun käsittelyä.

Kirja Olin niin varma meistä sopii lukemiseksi kaikille eronneille ja jätetyille, mutta myös kaikille niille, joilla on kokemusta surusta ja luopumisesta, vaikka lemmikkieläimen kohdalla.

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

A-M S

P.S. Lue myös Ullan arvio kirjasta!