Selaat arkistoa kohteelle Yleinen.

Kuokkavieras

1.4.2018 Yleinen

MERTSI

In memmoriam

Vanha ukko, pikku pojan mielestä, ja pikku pojan paras kaveri aina kun maailma ahdisti. Mertsi oli hyvä kuuntelija kun sanaakaan sanomatta istuimme mökin laveripenkillä sokerikorppua mutustellen. Puhuimme paljon, hengen sanoja ikään kuin niissä hetkissä olisimme olleet jossain toisessa ulottuvuudessa. Ehkä se oli hän jolta opin hiljaisuuden taiteen, itseni tyhjiin huudettuani. Siksi kaiketi osasin myöhemmässä elämässäni aistia hiljaisuuden lähes missä tahansa, se on kuin suojakilpi jonka voin aina nostaa eteen jos maailman huuto on liikaa.

Kaipaan häntä tänäänkin, vaikka siitä ajasta on jo kulunut yli puolen sataa vuotta. Kauan sitten näin unen missä hän tuli suolammen rantaan, laittoi rummun halki lyötynä, kantoa vasten. Mertsi meni suolampeen, käveli sinne ja katosi. Eräs shamaanituttavani sanoi minun saaneen kutsun! Mertsi välitti sen hyvästellessään minut siinä unessa ja uskon että hän lähtiessän maailmasta ”alisen” kautta, viitoitti minulle suunnan kuljettavaksi hengen tielläni.

Erään mustan tapahtuman jälkeen menin hänen mökilleen, mutta se oli tyhjillään, kaikki Mertsin tavaratkin olivat poissa. Autio, kovalevyseinäinen pikku tupa, ei enää vanhaa ukkoa. Kuljin ympäriinsä häntä etsien, kunnes maailma unohdutti hänet minulta.

RAUDAN VETTÄ

En tiedä olivatko minuun tunkeutuneet kuokkavieraat kenenkään edesmenneen henkiä, ainakaan suoranaisesti, vaan jonkun/joidenkin tunnekehon energioita jollakin metafyysisellä tasolla. Ne olivat, jollakin tavoin, juuri minuun kohdistuvia, elämässä hoitamatta jääneitä tunteita. Toki myös omat keskeneräiset tunteet, ”sielun haavat” olivat pitämässä ”myllyä” käynnissä.

Tämä on enemmänkin kokoelma ajatuksia, oivalluksia, kuin juonellinen kertomus.

Sieluuni viilletty

veretön haava

ei kättä

neulaa pidellä

Tuulet elämän

laastarin vievät

… joskus on

kuin ois umpeen

arvetta kuronut

Taas vain pieni

mitätön

syksyn viluinen henkäys

ja on auki

kuin uusi

sieluuni viilletty

ois juuri

veretön haava

En voi nimetä mitään erillistä teosta mikä olisi ollut tukemassa sen mallin rakentamisessa mikä on vähitellen kasvanut ulos tästä ympärillä visualisoituvasta maailmankuvasta.

Lähteeksi kirjoittamalleni mainitsen vain yhden lähteen; Tämä elämä, niin hyvässä kuin myös pahassa. Jos lukija löytää kohtia jotka näyttävät jostain lainatuilta niin saattavat ne niitä tahattomasti olla. Ei voi vältyä samojen sanojen, samanlaisten ilmaisujen käytöltä kun on itseopiskellut ja lukenut aiheesta vuosikymmenten kuluessa lukemattomia kirjoituksia. Aapinen kaiketi olisi se teos mikä pitäisi mainita ensimmäiseksi.

Tunkeutuva energia/kuokkavieras kapseloituu keskushermostoon, eikä sitä voi ”siivota” samalla tavoin kuin omia traumojamme. Se olisi kuin jos yrittäisi haavilla kauhoa vettä. Monet psyykiset ja fyysiset vaivat ovat niiden aiheuttamia, tai niiden pahentamia jo olemassa olevia vaivoja. Ne voivat aiheuttaa ahdistusta, depressiota, addiktioita(tai yllä pitää niitä), vaikuttaa mielialaan ja pahentaa muita oireita. Meissä tallentuu ”ajon aikainen back up” kaikesta kokemastamme, jopa niin että saatamme potea jo parantuneita vaivoja. Jos tunkeutuva energia tavoittaa tämän ”tietokannan” niin olemme lirissä sen kanssa. Minä itse olin vähällä joutua oppositioon omassa ”parlamentissani”.

Näihin tunkeutuviin energioihin lukisin myös nämä:

Psykoanalyytikko Pirko Siltalan artikkelista Kalevassa 23,04,201:

”Hän on huolissaan siitä, että sysäämme usein syrjään traumojamme ja siirrämme niitä tiedostamattamme eteenpäin lapsillemme. Silloin puhutaan taakkasiirtymästä.

Jos traumaattisia kokemuksia ei käsitellä yksilöllisesti tai yhteisöllisesti, ne jatkavat kulkuaan ja siirtyvät aina uudelle sukupolvelle. Ne eivät häviä, vaan jäävät piilotajuntaan, siltala toteaa.

Hän on käsitellelly aihetta viime sysksynä julkaistussa kirjassaan Taakkasiirtymä:

trauman siirto yli sukupolvien. Taakkasiirtymä on alkujaan psykiatri Matti Siiralan kehittämä termi. Nykyään siitä käytetään myös nimitystä ylipolvisuus.

Siltala peräänkuuluttaa yhdessä jakamista ja dialogia ihmisten välille.

Yli suskupolvien siirtyvät traumaattiset kokemukset ovat hyvin yleisiä, siksi yksilöiden, yhteisöjen ja jopa kansakuntien pitäisi pystyä myös ottamaan vastaan ja käsitellä niitä. Ne ovat hyvin yleisiä, mutta niistä puhutaan hirveän vähän.”

Tai sitten niistä kieltäydytään puhumasta, paetaan niitä, ja mielummin ”vaietaan ne kuoliaaksi” ja niin ne sitten siirtyvät.

”Ne ovat elämästä lähteneiden energioita jotka ovat vankina tämän maailman ja ”tuonpuoleisen välillä. Ehkäpä sellainen voisi olla vaikkapa oma aikaisempi elämämme joka haluaa taas elämään ja joka siksi kamppailee päästäkseen yhteyteen keskushermostomme kanssa. Kuokkavieraat tarttuvat johonkin chakraan ja saatuaan näin otteen meistä, niistä on tullut loisia. Ne ovat todellisia energiaa imeviä henkimaailman vamppyyrejä.

Tunkeutujat janoavat elämää ja pyrkivät miehittämään koko kehomme. Niiden läsnäolon voi havaita vaikkapa, niin kuin minä kun katsoin peilikuvaani niin se saattoi alkaa vääristyä, ikäänkuin joku toinen pyrkisi kuvaan sijastani. Ilmeisesti se jonka energia oli minuun tunkeutuneena. Joskus saattoi aurani, peilikuvassa mennä niin mustaksi että minä katosin näkyvistä. Joskus niin saattoi käydä kun vain seisoin jossain hetken paikallani, ympärilläni aivan kuin maasta nousten, kohosi sameaa usvaa, silloin niiden energia ilmeisesti oli aurassani.

Eivät ne kuitenkaan aina olleet niin hallitsevia, joskus ne katosivat lähes kokonaan. Sellainen aika oli hankittuani koiran ja erityisesti kun koira oli vielä pentu. Pennun energiat olivat hyvin vahvat, niin vahvat että kun istuin aamuhämärässä hangella se sylissäni, niin ympärillämme oli kaunis indigo valo. Se valo lähti meidän auroistamme, jotka koiran pennun energia sai sillä tavoin hehkumaan.

Joskus kun kävelin yksinäni hämärässä metsässä, alkoi aurani loistaa ja laajeta ja leiskua ympärilläni ikään kuin suunnattomina perhosen siipinä.

Saatoin ja saatan edelleen nähdä vaikkapa puiden aurat, jotka sopivassa valaistuksessa hohtavat hentoa utuista valoa..

Sellaisista hetkistä en halunnut pois.

Ne siirtyvät chakrasta chakraan ja virtaavat keskushermoston lävitse. Ne asettuvat johonkin tiettyyn chakraan josta ne saavat ravintonsa. Tunkeutunut energia on usein niin vahva että vaikuttaa kuin sillä olisi oma persoonallisuus, ja siksi saatamme luulla että se on jokin olento.

Kun ihminen joka on henkisesti avoin ja joutunut henkisesti alttiiksi, niin on hän maalina parasiitien kaltaisille tunkeutuville energioille. Nämä ruumiittomat oliot imeytyvät henkisesti varomattomia kohti kuin yököt valoa kohti. Keskusteluterapia ei tällaisissa tapauksista auta, sen tiedän omasta kokemuksesta. Tunkeutuvat energiat kykenevät ajattelemaan ja siksi ne oppivat terapiat nopeasti ja ryhtyvät pitämään ”pirun kuria” terapiatilanteissa. Kun ne on saatu ulos terapia saattaa toimia paremmin. Kun lähestyin klinikkaa missä oli määrä tavata terapeutti, niin energiat lopettivat kaiken riehumisen ja olivat niin kiltisti että ne ihan unohti, niin ne olivat myötä.

Kaikilla energioilla on alitajunta niin kuin meillä tässä tietoisuudessa elävillä, aivan pohjalta ja primitiivisimmistä lähtien. Sen takia voi tuntua siltä kuin niillä olisi inhimillinen persoonallisuus. Kun parantaja asettuu niiden asemaan, niin hän voi tuntea vihan, kateuden, tms. joka tulee niistä ihmisistä jotka ovat keskittäneet ajatuksensa ko. ihmiseen. Niiltä puuttuu elävän energia, ne ovat omien egojensa absurdeja, ja joskus hyvin brutaaleja karikatyyrejä.

Tunkeutujan energialla ei ole omaa valaisevaa energiakenttää (auraa), siksi se palautuu osaksi kaikkeuden energioita vapautuessaan fyysisestä olennosta.

Tunkeuruvat energiat, kuokkavieraat ovat tavallisempia kuin me haluaisimme ajatella. Sellainen voi olla lähtöisin omasta aikaisemmasta elämästämme. Kuokkavieras voi myös olla jonkun kuolleen sukulaisen henki, tai se voi olla myös joku jolla on jokin voimakkaami tunnne meitä kohtaan.

Yhtä asiaa ei pidä tehdä jos niistä haluaa päästä eroon; niiden kanssa ei pidä seurustella, ei hyvässä eikä pahassa. Ne eivät piittaa siitä mitä niille, tai niistä puhutaa, pääasia että puhutaan, sillä tavoin ne uskovat olevansa olemassa. Kaiken aikaa niillä on vain yksi tavoite, ottaa isännän taikka emännän paikka pöydässä.

Eräässä raamatun vertauksessa asia kuvataan hyvin, jotenkin näin:

Pahahenki havaitsi huoneen siivotuksi ja asettui taloksi, kutsuen ”kahdeksan” ystäväänsä.

Ainakin minun tapauksessani kävi suurinpiirtein niin.

En puutu siihen miten toimivat he jotka kuokkavieraita pätevästi pois ajavat, kerron tässä vain omista kokemuksistani, eivätkä ne välttämättä ole yleispäteviä. Minulla ei ole minkään laista tieteellistä pätevyyttä itselläni, vaan olen perehtynyt aiheeseen löytääkseni avun itselleni. Avun ja keinon ajaa omat kuokkavieraani ulos.

Aloin oireilla sellaisia vaivoja mitä minulla ei ollut, mutta jotka vahvasti viittasivat joihinkin edesmenneisiin läheisiin ihmisiin, kuten vanhempiini ja isovanhempiini ja heidän kautta aikaisempiin sukupolviin. Se tarkoittaa että kuokkavieraat toivat mukanaan omat taakkansa, traumoineen, demoneineen, jne..

Tullessaan ne olivat(minun tapauksessani) hyvin vahvasti sitä mitä olivat olleet eläessään, mutta kun ne eivät saaneet tahtoaan lävitse, niin ne alkoivat riehua ja tekivät kaikkensa ottaakseen elämäni haltuunsa. Mitä kauemmin ne riehuivat minussa, sitä absurdimmaksi, brutaalimmaksi karikatyyriksi kerran eläneestä omasta itsestään ne muuttuivat. Oman kokemukseni myötä olen sitä mieltä että ne ovat ”tunneälyn” metafyysiä ajattelevia energioita. Ne eivät pysty luovaan, uutta oivaltavaan loogiseen ajatteluun, vaan ovat kuin tallenne heidän jo menneistä elämistään. Subjektiivinen käsitykseni on että ne ovat tunteita ja ajatuksia jotka jo heidän eläessään olivat kohdistuneet juuri siihen olentoon tai asiaan johon ne kuoltuaan takertuivat. Uskon olevan mahdollista että ne jollakin tavoin kykenivät ”linkittämään” energiaansa useille eri tahoille samanaikaisesti, sen mukaan mitä, ja millaisia tuntemuksia niillä oli eri olentoja kohtaan.

Se oli kuin sarjakuvan, rainan kuvasarja, otos menneestä elämästä. Kaikki mitä se oli, mitä se ymmärsi millään tavoin, oli noissa sarjan kuvissa, eikä mikään muu ollut mahdollista.

En tiedä onko dementtia fyysinen, vai psyykkinen vaiva, vaiko molempia, mutta tuntui vahvasti aivan kuin dementia olisi pimentänyt siltä/niiltä koko myöhemmän ajan ja se/ne eli sitä aikaa kun minä olin pikkupoika.

Se vaihtoi roolia nopeammin kuin kykenin vaihtamaan sukkia, ollen hetken äitini henki ja seuraavassa hetkessä jo isäni, vaari, taikka isovaari. Muut edesmenneet läheiset se ”kulutti loppuun” jo alkumetreillä.

En tiedä milloin se ensimmäinen asettui ”huoneeseen”, mutta pitkin elämäni taivalta tuli toistuvasti käsittämättömiä kompurointeja, ja juuri aina kun asiat olivat luistaa ja asioissa jotka minä osasin ja olisi pitänyt kyetä hallitsemaan.

Tämän kirjoittamisen toivon vapauttavan minuun tunkeutuneita energioita, energioita jotka elämistään lähdettyään ovat kadottaneet tiensä täältä tuon puoleiseen. He ovat voineet kuolla väkivaltaisesti, onnettomuudessa, tai sairaalassa narkoosissa ollessaan, huumeiden yliannokseen, taikka esim. ollessaan koomassa, niin etteivät ole ymmärtäneet kuolleensa. He ovat jääneet vangigsi painajaiseen mistä eivät voi herätä. He eivät tiedä , tai ymmärrä, taikka hyväksy olevansa kuolleita, ja tulevat luoksemme lohtua hakemaan. Me otamme heidät, pahaa aavitamatta, vastaan omiin energiohimme ihan niin kuin otimme heidät vastaan kun he elävinä tulivat luoksemme. Heidän ei tarvitse olla tullessaan pahoissa aikomuksissa, mutta kun heidän energiansa absorboituvat omiimme, syntyy kaaos.

”Orfeus, manalan matkallaan sai kehoituksen olla kääntymättä avunpyytäjien puoleen. Hänen niin tehdessään ne vetäisisivät hänetkin ”allikkoon”.(Oman vapaa tulkinta)”

Nimesin minuun tukeutuneen energian ”ajattelevaksi energiaksi”, ja sillä oli vasen ja oikea puoli niin kuin meillä on vasen ja oikea tunne- ja ”järki”keho. Tuntui kuitenkin siltä että ”murkkuenergiat” olivat minun tapauksessani hallitsevina vasemmalla puolella, kun taas harmoonisemmat olivat oikealla. Vasemman puolen enrgiat olivat myös agressiivisempia ja suoraan väkivaltaisempia.

Jotenkin sai vaikutelman niin kuin ne olisivat edustaneet niitä minuun kohdistuneita toiveita, vaatimuksia, ja tunteita jotka eivät olleet toteutuneet heidän tahtonsa mukaan.

Femiinin energian tahto oli sen mielestä ”sanomattakin” selvää; oli kyse uskosta, ei jumalasta vaan uskosta. Ihmisen pitää uskoa, pitää kuulua kirkkoon, koska niin on aina ollut. Uskossa pitää olla ja kirkkoon pitää kuulua, se oli sen asia. Uskoa ensin sanaan ja vasta sitten jumalaan.

Maskuliinin energian tahto meni jotenkinohitse, se ilmoitti että minun elettyäni (sen mielestä) niin huonon elämän että sillä oli se oikeus minulta ottaa. Silti se kadehti elämääni, koska olin elänyt sen tavalla jollainen se olisi halunnut omnakin elämänsä olleen. Sitä tuntui jotenkin kaduttavan, sen omasta mielestä, pieleen mennyt elämänsä. Tuli mieleen eräs tv-juttu missä palopäälikön tullessa palopaikalle oli palo jo sammutettu, joten palopäälikkö valeli raunioille kannun bensiiniä ja tokaisi; Väärin sammutettu, otetaampa uudestaan. ….

Tunkeutuja teki kaikkensa saadakseen aistini hallintaansa ja koska sen mielestä en saanut juosta se aiheutti minulle niin hirveitä kipuja ja kouristuksia, että oli pakko jatkaa kävellen. Olin valmistautunut hyvin Oslossa juostavalle maastomaratonille ja kaiken olisi pitänyt olla kunnossa kun hyvin lämmitelleenä päästiin matkaan. Mutta, vain muutaman kilometrin jälkeen alkoivat jalat särkeä niin että hyvärytminen juoksu muuttui laahustamiseksi ja välillä kävelyksi. Kivulle en silloin keksinyt mitään muuta järjellistä/järjetöntä selitystä kuin että kaikista huolellisista valmistautumisista huolimatta olin jotenkin laiminlyönyt jonkin asian harjoittelussa. Silloin ei kuokkavieraan riehunta vielä ollut niin avointa että olisin sen osannut ottaa huommioon. Se pilasi juoksuni, ei siksi ettei olisi pitänyt urheilusta, vaan koska halusi kaiken tapahtuva sen ehdoilla.

Tästä eteen päin fiktiivistä ”poikkitiedettä”

Tetoinen, fyyssinen matka aliseen, ja koiran kohtaaminen.

Lähdin aamukävelylle ja ajattelin tekeväni, siinä kävellessäni shamanistisen matkan aliseen. Kulkiessani kuvittelin että kaikki kohtaamani elävät olennot, ihmiset, koirat jne. olivat alisen olentoja. Polun varren puut henkiä joille piti kumartaa ja oisoittaa kunnioitusta niin että sain luvan kulkea edelleen. Matkan loppun jo lähestyessä vastaan tuli kaksi ihmisen kaltaista olentoa koiran oloisen kera. Koiranoloinen tutuki minut tarkkaan, erityisesti vasemman puolen ja alkoi haukkua, ei vihaisesti, vaan ikäänkuin sanoakseen että siinä sivullani oli jokin toinen ja että sille piti olla vihainen. Sama on tapahtunut aikaisemminkin, oma koirani alkoi myös joskus rähistä jollekkin, vasemmalla puolellani ja erään sukulaisen ”laivakoira” oli sille jollekin hyvin vihainen, ei minulle vaan sille vasemmalla sivullani.

Tällä kertaa otin koiran komennon vakavasti ja kotiin tultuani päätin kokeilla erästä poikkishamanistista keinoa sen jonkin irti saamiseksi. Otin hiustenkuivaajan, käynnistin ja käänsin puhalluksen minusta pois päin, niin että puhaltimen peräpuoli oli kehoni vasenta puolta vasten ja kuljetin sitä ylös ja alas, nilkasta päälaelle ja tunsin että se toimi. Ilmeisesti, sähkölaitteen toimiessa muodostuva sähkömagneettinen kenttä oli se mikä veti sitä jotakin metafyysistä puoleensa. Tuskin se lähti kerralla kaikki, mutta väheni kuitenkin radikaalisti.

Tästä seurasi että se energiasta mikä oli tunkeutuneena poskionteloon aktivoitui ja sa aikaan hirvittävän poltteen ontelossa ja sieraimessa niin että melkein aivastin sisuskalut pellolle. Otin kiireesti tietokoneen virtajohdon ja laitoin sieraimeen niin syvälle kuin uskalsin ilman että olisin saanut sähköiskua. Jännite söi riehujan voiman nopeasti.

On muitakin keinoja provosoida kuokkavieraan energioita, kuten esim. hiiripelotin silloin kun energia aiheuttaa keskushermoston kautta niin kovan kivun että on lähes mahdoton liikuttaa sitä ruumiin osaa minkä kuokkavieras on onnistunut provosoimaan.

Se pelasi roolipeliä virtuaalisessa minä-todellisuudessa. Se kehitti ja täydensi vähitellen kuvitteellista, virtuaalista mallia minusta. Itsensä se oli siinä mallissa asettanut tilalleni ja laitteli oman elämänsä palikoita mallin rakenteisiin. Vähitellen, se alkoi asettua tilalleni, ja lopulta uskoen olevansa minä Martti Einari. Uskoi niin vahvasti ettei ymmärtänyt mitä minä tässä tein. Se teki kaikkensa asettuakseen tilalleni ja kulutti kaiken sen elämän energian mitä sillä oli minuun tunkeutuessaan. Menettäessään elämänenergian, se menetti myös identiteettinsä, niin että se kuihtui olemattomiin niin kuin tämä lause ….

Mikäkö sitä ajoi? Oletan että kuoleman pelko, hysteerinen kuoleman pelko. Se oli paennut elämästään sellaisen pelon vallassa, ettei voinut ymmärtää olevansa kuollut.

Ihan varmasti tarinani, myös edellä kerrottu, muuttuu sitä mukaa mitä pidemmälle tässä asiassa etenen ….

mutta tämä tässä vaiheessa

ME (=MarttiEinari)

Lomalukemiset

7.8.2017 Yleinen

Kesäloma meni taas ilman, että ehdin päivittää blogiani. Nyt sitten tulee putkeen loman aikana luetut.

Mary Higgins Clark ”Niin kuluu aika” (Tammi 2017) kirjassa menee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisessa tarinassa rikasta leskeä syytetään miehensä murhasta ja toisessa tarinassa tv-toimittaja (joka muuten raportoi tuosta oikeudenkäynnistä) etsii oikeita vanhempiaan. Jo varhaisessa vaiheessa lukijalle selviää, ketkä toimittajan oikeat vanhemmat ovat. Ja tokihan lukiessa myös tiedostaa sen, että syytetty leski vapautetaan syytteistä, kun oikea murhaaja löytyy.

Tarina ei ole parasta Higgins Clarkia, ei pitänyt niin tiukasti otteessaan, kuin hänen aiemmat kertomuksensa. Enkä muista, että aiemmista tarinoista olisi heti kättelyssä paljastunut lopputulos. Hiukan siis petyin tähän lukukokemukseen.

 

Seuraavaksi sain luettua teoksen Matti Kurjensaari ”Loistava Olavi Paavolainen” (Tammi 1975). Tämän luetuksi saaminen oli varsinainen työvoitto. Tätä olen lueskellut useamman kuukauden aikana, ja aina välillä sitten jotain muuta. Olavi Paavolainen oli nimenä tuttu, mutta mitään muuta en hänestä tietänyt, kuin sen, että oli ollut aikanaan toimittamassa Karjala-aiheisia kirjoja. Kurjensaari käy läpi Paavolaisen koko elämän. Paavolainen oli intellektuelli ja ainakin omasta mielestään todellinen älykkö. Henkilö, joka joko luonnostaan tai näyttelemällä teki itsestään poikkeuksellisen ja omalaatuisen hahmon. Toki hän kirjoitti ja toimi kriitikkona, mutta päällimmäiseksi kuvaksi hänestä jäi juhlivaseuramies.

Kirjan alussa Paavolainen ihailee Ranskaa ja ranskalaisuutta. Helsinkiin kotitutunut Paavolainen vierailee usein Karjalan Kivennavalla, jossa hän syntyi vuonna 1903, joten Karjala ja karjalaisuus ovat aina lähellä hänen sydäntään. Osallistuminen Nürnbergin puoluepäiville 1936 sai Paavolaisen ihailemaan saksalaisia ja kansallissosialismia, ihan pesunkestävää natsia hänestä ei kuitenkaan tullut. Nürnbergiin hän ajautuu saatuaan kutsun Travemünden saksalais-pohjoismaiseen kirjailijakotiin. Tuolla matkalla hän oivaltaa, että ”Saksan henki on sittenkin häntä lähempänä, kuin valoisa, kirkas ranskalainen.”

Kurjensaari oli Paavolaisen ystävä, joten teos kuvannee mahdollisimman todenmukaisesti tätä värikästä henkilöä. Paavolainen oli tulenkantajain luoja ja johtaja, mainosmies ja aatteiden kantaja. Hän oli näkijä ja profeetta, ja monessa asiassa puolen vuosisataa aikaansa edellä, kuten kirjan takakannessa todetaan. Tämä oli mielenkiintoinen matka mielenkiintoisen henkilön elämään. En tosin käsitä, miksi kirjan lukemiseen meni niin pitkä aika. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Anna Janssonin ”Hämärän lapset” (Gummerus 2015) luin kesälomareissulla. Tässäkin dekkarissa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Toisessa selvitetään kuka murhasi 92-vuotiaana Heinz Mayerin Visbyssä. Toisessa tarinassa seurataan nuoren Mirela Lundbergin tarinaa. Yksinhuoltajaäidin tiukan valvonnan alla oleva tyttö joutuu vuokraisännän pojan kiusan ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ilman, että kukaan huomaa mitä on tapatumassa. Ikäeroa heillä ei ole kuin kolme vuotta. Ekaluokalle menevä Mirela joutuu heti tämän Månsin koulukiusaamisen kohteeksi ja raiskaamaksi.

Molemmat tarinat nivoutuvat yhteen, kun kuvaan astuu rikoskomisario Maria Wern ja hänen lapsensa. Wernin lapset menevät kesäleirille, johon Mirelakin on päässyt, vahinko vain että myös Måns ilmestyy samalle leirille. Mirela oli jo hetken kuvitellut, että hän saa viettää muutaman viikon rauhassa, mutta Måns saa käännettyä lähes koko leirin Mirelaa vastaan. Lähistöllä tapahtuvat murrot johtavat pian Mirelaan, joka eräänä päivänä löytyy murhattuna. Molemmat murhat selviävät tarinassa, mutta eivät ”liian aikaisin” lukijalle. Tässä tarinassa palataan myös toiseen maailmansotaan ja natsien Ruotsissa oloaikaan.

En ollut aiemmin lukenut Janssonin teoksia, mutta taidan kyllä alkaa lukemaan niitä. Hyvin kirjoitettu tarina, joka piti kiitettävästi otteessaan. Toki tämä aihe, jossa pikkutyttö raiskataan (olkoonkin, että tekijä on suunnilleen saman ikäinen poika), ei ole koskaan mitään kivaa eikä helppoa luettavaa.

 

Seuraavana oli vuorossa Donna Leonin ”Tuntematon ihailija” (Otava 2017). Komisario Guido Brunetti on tutustunut italialaiseen oopperalaulajattareen Flavia Petrelliin. Petrelli tuo Brunettin tietoon, että hänelle on ilmaantunut salainen ihailija, joka on seurannut häntä useisiin maihin ja täyttänyt oopperan takahuoneen keltaisilla ruusuilla. Mitään viitettä siitä, kuka hän on, ei ole kukkien yhteydessä. Kun kukkapaketti löytyy Flavian kotioven luota, alkaa hän oikeasti pelätä henkensä puolesta.

Brunetti ryhtyy selvittämään asiaa. Matkanvarrella myös pari Flavian lähellä olevaa henkilöä meinataan tappaa. Vihdoin salaisen ihailijan henkilöllisyys selviää, ja tapahtuu lopullinen ratkaisu. Niin lopullinen, että Flavian ei enää tarvitse ainakaan tämän ihailijan takia olla peloissaan. Leonia olen lukenut muutaman kirjan tätä ennen, ja samalla laadulla ja tyylillä mennään, joka on siis ihan positiivinen asia.

 

Agatha Christie ”Odottamaton vieras”( WSOY 1999). Kirjan alkusivulla todetaan ”näytelmästä sovittanut Charles Osborne”. Tarina sijoittuu Etelä-Walesin maaseudulle, johon sumuisena iltana saapuu tuntematon mieshenkilö, joka on ajanut lähistöllä autollaan ojaan. Saapuessaan taloon hän löytää pyörätuolissa istuvan miehen. Hetken kuluttua hän huomaa, että pyörätuolimies on kuollut, ammuttu. Kun hän laittaa huoneeseen valot päälle, hän näkee naisen istuvan tuolissa ase kädessä. Mies luulee naisen ampuneen pyörätuolimiehen, ja lupaa auttaa naista murhan peittelyssä.

Jonkin ajan kuluttua kaikki talossa asuvat ovat hereillä ja yleisesti ihmetellään, kuka kyseisen pyörätuolimiehen olisi voinut ampua. Paikalle saadaan myös poliisit, jotka innokkaasti seuraavat tehtyjä johtolankoja. Selkein syyllinen osoittautuu syyttömäksi, koska saadaan tieto, että kyseinen epäilty on ollut jo jonkin aikaa kuolleena. Varsinaista ratkaisua poliisit eivät saa selville, se kerrotaan kyllä naiselle, joka ”oletettavasti oli ampunut uhrin”, sekä lukijalle. Ei mitään uutta auringon alla; kyllä Christie kirjoittaa osasi, sekä laatia salapoliisitarinoita.

Sitten tartuin J.M.Barrien kirjaan ”Peter Pan” ( Art House 2002). Tämän kirjan esittelyssä mainitaan, että tämä kirja on ensimmäinen kokonaan suomennettu versio Barrien kirjasta. En ole aiemmin Peter Pania lukenut, enkä mitään katkelmia siitä. Jonkin Peter Pan elokuvan olen kyllä lapsena nähnyt. Elokuvasta en tosin muista muuta kuin sen, että lapset lensivät.

Tarina kertoo siitä, että Peter Pan ilmestyy Darlingin perheen lastenhuoneeseen, opettaa nämä kolme lasta lentämään ja vie heidät Kaukamaahan (miten muistelen nimen olleen joskus Mikä-mikä-maa?). Kaukamassa on intiaaneja ja merirosvoja sekä tikittävä krokotiili, ja joukko kadonneita poikia. Darlingien Wendy tytöstä tehdään näiden kadonneiden poikien äiti ja Peter Pan itse on isä. Kaukamaassa ajantaju katoaa, ja meinaa unohtua myös lasten muistot oikeista vanhemmistaan ja kodistaan.

Monien vaiheiden ja taistelujen jälkeen Darlingin lapset päättävät, että on aika palata kotiin. Mukaan tulee myös kadonneet pojat, jotka saavat jäädä Darlingien perheen luo asumaan. Peter tulee vielä pyytämään Wendyä mukaansa, mutta Wendyn äiti kieltää tätä lähtemästä. Sen sijaan sovitaan, että Peter saa tulla joka vuosi hakemaan Wendyn tekemään taloonsa kevätsiivouksen. Jossain vaiheessa Peter ei enää tule ja Wendy kasvaa isoksi, menee naimisiin ja saa tytön. Sitten eräänä iltana Peter tulee hakemaan Wendyä, mutta huomaa, että tämä on jo iso, ja ottaa mukaansa Wendyn tyttären. Ja sitten joskus on Wendyn tyttärentyttären vuoro, koska Peter Pan ei koskaan kasva isoksi.

 

Jack Higgins ja Milja Kaunisto

13.6.2017 Yleinen

Taas on tovi vierähtänyt ilman päivitystä. Toukokuu meni kyllä lähes tulkoon niin, että vaikka lueskelin kirjoja, niin yhtään en ole saanut luettua (vielä) loppuun. Aika on mennyt kaikkeen muuhun ja töissä on ollut niin kiirettä, että ei ole oikein jaksanut keskittyä iltasella lukemiseenkaan. Huhtikuun lopulla luin pari teosta, joista tässä lyhyesti.

Jack Higginsin ”Kuoleman sade” (Gummerus 2015) kertoo siitä, kuinka tsetsenialaista palkkamurhaajaa koittaa tappaa USAn entisen presidentin. Sean Dillon kumppaneineen pelastaa presidentin ja tästä alkaa monivaiheinen tapahtumaketju, jossa saadaan aikaan ruumis jos toinenkin. Tarina on taattua Higginsiä, mukaansa tempaavaa, helppo lukuista ja täynnä toimintaa. Pääsääntöhän näissä tarinoissa on se, että Dillon ja kumppanit voivat kyllä haavoittua, mutta selviävät tarinasta toiseen hengissä. Toki Dillon alkaa olla jo sen ikäinen, että kauankohan Higgins vielä mahtaa pitää häntä hengissä tai mukana tosi toimissa.

Milja Kauniston ”Luxus” (Gummerus 2016) sijoittuu Ranskaan vallankumouksen alkuun ja pahoihin julmuuksiin. Tarinassa keskitytään telottajan oppipojan Isadoren sekä kreivitär Marie-Constancen yllättävästä kohtaamisesta (Isadore on juuri auttanut mestaamaan kreivittären miehen) alkaneeseen ystävyyteen. Kestää aikansa, että kreivitär vihdoin tajuaa, että aateliset menettävät erityisasemansa, omaisuutensa ja henkensä. Kreivitär koittaa välillä palata rakkaaseen kotilinnaansa, mutta tilanne siellä on vielä pahempi, kuin Pariisissa. Kreivittären mies on pettänyt kaikki alaisensa, ystävänsä ja vaimonsa, joten kreivitärtä vihataan kotiseudullansa lähes yhtä paljon, kuin kreiviä itseään. Vaimon perintönä olleen linnankin kreivi on lahjottanut rakastajattarelleen ranskan kuningattarelle.

Aiemmin lukemani kolme Kauniston kirjaa ovat olleet kokolailla täynnä seksiä, eikä sitä ilman jäädä tässäkään. Markiisi de Sade ottaa ”siipiensä suojiin” sekä Isadoren, kreivittären että virkaheiton papin, joiden avulla hän alkaa pyörittämään paikkaa nimeltään Maison de Luxe. Ja kelpaahan se luksus myös vallankumouksen tehneillekin.

Tarina on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu matka historiaan. Jos aihe suinkin kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti lukea.

Depp, Thompson ja Rönkä

5.4.2017 Yleinen

Tässä viimeisimmät lukemani teokset. Nyt ollaan sitten ajan tasalla, ja ei kun uutta kirjaa lukemaan.

Brian J. Robb ”Johnny Depp – Kapinallinen” (Minerva Kustannus Oy 2007). Vaikka tässä Depp elämänkerrassa on elokuvien osuudella vahva painotus, ei kirjassa syyllistytä pelkkään elokuvien luettelemiseen, vaan valotetaan niiden taustoja laajemminkin. Käydään läpi sitä, missä päin maailmaa elokuvia on filmattu ja kauanko filmaukset kestivät. Kirjaa lukiessa tulee vahvasti tunne, että Robb on tehnyt tämän kokoamalla aineistoa erilaisista haastatteluista ja lehtijutuista. Tuskin hän on kuitenkaan Deppiä haastatellut kirjaa varten. Kirjassa on myös vastanäyttelijöiden ja kollegoiden kommentteja ja luonnehdintoja Deppistä. Meille Depp-faneille tässä on paljon tuttuja asioita, mutta oli myös (ainakin minulle) uusia asioita. Mukaansa tempaavaa luettavaa, täytyy myöntää.

Kirja alkaa alusta, eli käydään läpi Deppin lapsuus ja nuoruus. Hänhän ei koskaan haaveillut tulevansa näyttelijäksi, vaan hän haaveili rockmuusikon urasta. Näyttelijäksi hän sattumalta ajautui, ja hyvä niin. Julkisuuteen hänet toi poliisisarja 21 Jump Street, mutta Depp koki, että sarja ei ollut sitä mitä hän olisi oikeasti halunnut näytellä, joten hän teki kaikkensa, jotta pääsisi eroon sarjasta. Cry Baby oli sitten se käännekohta, jolla hän pääsi irrottautumaan sarjasta. Kirjassa tuodaan myös esille Deppin tekemiä cameo- rooleja sekä pikkurooleja, joita ei välttämättä aina muisteta mainita hänen yhteydessään. Yksi näistä pikkurooleista on rooli Mika Kaurismäen elokuvassa LA Without A Map.

Elokuvien lomassa käydään läpi Deppin huume-, viina- ja hotellihuoneen särkemisseikkailut. Kirjassa kerrotaan myös hänen seurustelukuvionsa. Kirja on ilmestynyt alun alkaen 1995, ja sitä on päivitetty sekä 2004 että 2006. Kirjan viimeisin version on siis ilmestynyt aikana, jolloin Depp oli avoliitossa Vanessa Paradisin kanssa, ja eli tasapainoista perhe-elämää. Tästä perhe-elämästä on myös pilkahduksia kirjassa. Samoin tulee selväksi se, että hän on valmis puolustamaan rakkaitaan hinnalla millä hyvänsä.

Sitten oli vuorossa Hunter S. Thompson ”Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa” (Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2015). Täytyihän tässä yksi Thompsonin kirjakin lukea, kun tuo Depp niin miestä kehuu. Elokuvan olen nähnyt, ja elokuva oli aika ”skitso”, joten olin hiukan varauksellinen, josko pystyn tätä kirjaa edes lukemaan. Hyvin pystyin lukemaan. Teksti on sujuvaa ja tapahtumarikasta. Toki tässä läträtään huumeilla ja viinalla (joista molemmista Thompson oli tunnettu), mutta luettuna ei ole ihan niin ”skitsoa”, kuin elokuvassa. Täytyy vissiin katsoa tuo elokuva uudelleen, josko siinä sitten pysyisi paremmin kärryillä.

Hunterin alter ego toimittaja Raoul Duke lähtee asianajajansa kanssa jutuntekomatkalle Las Vegasiin Mint 400 ajoihin. Hankitaan auto ja auto täyteen viinaa ja huumeita, joiden voimin sitten ajellaan kohti määränpäätä. Määränpäässä jatketaan huumeiden ja viinan kanssa läträämistä, nähdään erilaisia hallusinaatioita ja tehdään kaikkea mahdollista järjetöntä. Asianajaja poistuu, mutta ilmoittaa jonkin ajan kuluttua uudesta haastattelu keikasta, huumeiden vastaiseen konferenssiin. Konferenssiin päädytään huumehöyryissä, ja sama meno jatkuu. Jutut eivät koskaan taitaneet kelvata toimeksiantajalle, mutta tulipahan reissattua toisten rahoilla. Tämä 1971 alun alkaen Rolling Stones -lehdessä ilmestynyt tarina, loi lopullisesti Thompsonin maineen gonzo –kirjailijana.

Tänään sain luetuksi Matti Röngän kirjan ”Eino” (Gummerus 2015). Kirja kertoo muistisairauden ensioireista kärsivästä Einosta, joka on sotaveteraani. Eino on joutunut sairaalaan, ja pojanpoika Joonas käy usein Einoa katsomassa. Joonas muuttaa Einon taloon siksi aikaa, kun Eino on sairaalassa. Talosta Joonas löytää vanhoja valokuvia, joiden avulla hän koittaa selvittää Einolta suvun historiaa. Eino on maatalon poika, joka on sodan jälkeen perustanut kuljetusfirman kotiseudulleen. Einon entinen sodanajan esimies värvää tämän heti sodan jälkeen vakoojareissulle Neuvostoliittoon, jossa Eino joutuu ammutuksi, mutta saa apua ja suojaa paikalliselta naiselta Nastilta. Nastin ja tämän pojan kanssa Einolla hurahtaa puolivuotta, ennen kuin hän pääsee palaamaan kotiinsa.

Kirjassa on tavallaan kolme eri tasoa; Joonaksen näkökulma nykyhetkestä, Einon nykyhetkessä kertoma ja Einon muistelut. Vaikka kaikkia omia asioitaan hän ei haluakaan perheensä tietävän, jotain hän silti suostuu matkanvarrella Joonakselle kertomaan. Einolla oli myös omat ongelmansa edes menneen vaimonsa kanssa, vaimo kun ei koskaan antanut miehelleen anteeksi tuota puolen vuoden reissua. Takana ovat myös konfliktit oman pojan kanssa, jotka juonsivat siitä, että poika koko ”poliittisen herätyksen” aikoinaan, ja alkoi aikakauden mukaan syyttämään isäänsä ja tämän ikäluokkaa sodasta ja sotaan lähdöstä. Toki vieläkin aikaan saadaan tarvittaessa väittelyä, mutta ei enää niin pahoja, etteikö niistä anteeksi pyytämällä selviäisi.

Olen aiemmin lukenut muutaman Röngän kirjan, joten tiesin odottaa hyvää tekstiä, ja nautinnollistahan tätä oli lukea. Suosittelen.

Muistelmia ja muuta kerrontaa

3.4.2017 Yleinen

Taas on mennyt tovi, että en ole päivittänyt blogiani, vaikka kirjoja on kyllä tullut muutama luettua. Tässä siis hiukan päivitystä luetuista teoksista.

Jaana Laamanen ”Paremmat vuodet ovat edessäpäin – Helmin ja Kirstin Lotta-muistoja” (Moreeni 2010). Teos on mielenkiintoinen kokonaisuus kahden Lotan ja heidän läheistensä sotamuistoja. Kirjassa on mukana myös tiivistelmä Lotta Svärd –järjestön historiaa sekä hiukan sodan faktatietoa tarinoiden tueksi.

Teos on paikoitellen hiukan sekava, mikä aiheuttaa sen, että tarinassa on pakko palata hiukan taaksepäin, jotta oivaltaa mistä on kyse. Toki tuollainen ”sekavuus” kuuluukin muisteluiden luonteeseen; kertomukset hypähtelevät aiheesta toiseen ja yhdestä muistosta uuteen. Olisin kuitenkin kaivannut hiukan johdonmukaisempaa otetta teoksen toteuttamisessa, etenkin faktaosuuksiin. Viimekädessä kirjoittaja, henkilö, joka purkaa kertomukset paperille, on vastuussa siitä, kuinka johdonmukainen teoksesta tulee. Etenkin jälkimmäisessä Lotta-muistelussa marssitetaan esille sellainen joukko sekä ihmisiä että paikannimiä, ettei ole mikään ihme, jos lukijan ote herpaantuu.

Lukemisnautintoa omalta kohdaltani haittasi kuitenkin eniten muistelijoiden käyttämä murre. Toki puhutun murteen säilyttäminen tekstissä antaa enemmän uskottavuutta asiaan, kuin jos tekstiä on muokattu puhekieleen, mutta jos murre on lukijalle vähänkään vieras, niin lukemisesta tulee vähemmän sujuvaa.

Kaiken kaikkiaan teos on kuitenkin mielenkiintoinen lisä kaikkiin julkaistuihin sota-aiheisiin teoksiin. Itseäni ainakin kiinnostaa kaikki mahdolliset sotaan liittyvät muistelut.

 

Simo Ralli ”Raapaasuja” (Like Kustannus Oy 2014) on kokoelmateos Rallin kirjoituksista, mitkä on julkaistu Ilkassa ja Maaseudun Tulevaisuuden Kantri-liitteessä. Tämä on kolmas Rallin teos, ja kaikki ne olen nyt lukenut. Kertomukset ovat mielenkiintoisesti ryhmitelty kuukausien mukaan, ja joka kuukauden alussa on johdatus kyseiseen lukuun, missä tiivistetään luvun sisältämä aihemaailma. Kirjoitukset ovat oivaltavia, hyvin kirjoitettuja ja tavallaan pakinanomaisia.

Edellisen teoksen kohdalla kritisoin murretta, mutta tässä en. Ralli on käyttänyt pääosin puhekieltä kirjoituksissaan, mutta mukana on myös etelä-pohjanmaan murretta. Vaikka en olekaan pohjalainen, olen jostain syystä aina pitänyt etelä-pohjanmaan murteesta, ja tähän kirjaan olisin kaivannut sitä vielä lisää. Kertomukset tuovat esille elämää Etelä-Pohjanmaan maaseudulla ja vuoden kiertoa maatalouden näkökulmasta. Samalla kuitenkin kuvataan yleisemmin suomalaista yhteiskuntaa ja sivutaan hiukan koko maailmankin ongelmia. Todella miellyttävä lukukokemus, kannattaa lukea.

Seuraavaksi luin kirjan ”Tauno Palo – Käsi sydämellä” toimittanut Aino Räty-Hämäläinen (Tammi 1969). Tämän kattavan kuvauksen Tauno Palon elämästä ja urasta Räty-Hämäläinen on tehnyt yhteistyössä Palon kanssa. Kirjassa edetään Palon synnyin kulmilta Hämeenlinnan Myllymäeltä Helsinkiin teatterin ja elokuvien maailmaan. Kirja on sujuvaa luettavaa, ja koska Palo on itse ollut sitä tekemässä, myös totuuden mukainen. Toki hän itsekin kirjassa toteaa, että muistikuvat voivat pettää. Kirjassa ei vain luetella Palon teatteri- ja elokuva töitä, vaan valotetaan Palon perhe-elämää laajemminkin, niin lapsuusperheen, kuin omien perheidenkin. Teos on hyvin kirjoitettu kokonaisuus Tauno Palosta.

Sitten oli vuorossa Martti Turtolan ”Mannerheimin ristiriitainen upseeri – eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta” (WSOY 2012). Paasonen oli suomalaisen isän ja unkarilaisen äidin erittäin kielitaitoinen poika, joka teki näyttävän uran päämajan tiedustelupäällikkönä. Hän oli myös Mannerheimin luotettu avustaja. Paasonen oli kielitaitonsa ansiosta kosmopoliitti, joka organisoi maan rajojen ulkopuolelle asti ulottuvaa tiedustelua. Sodan jälkeen Paasonen oli mukana Stella Polaris –operaatiossa, ja Suomesta hän muutti syksyllä 1944, koskaan tänne palaamatta. Tosin hänet on haudattu Helsinkiin. Paasonen toimi yli 10 vuotta Yhdysvaltain tiedustelupalvelussa. Suomen lisäksi hän asui mm. Espanjassa, Sveitsissä ja Länsi-Saksassa, kunnes jäi eläkkeelle 1963 ja muutti asumaan Philadelphiaan. Itselleni tämä Paasonen oli ”uusi tuttavuus”, en ainakaan muista, että olisin hänen nimeensä isommin missään törmännyt. Teksti on sujuvaa ja asiallista sekä asiantuntevaa, kuten Turtolan teoksissa yleensäkin.

Sitten ”tahkosin” läpi Paulo Coelhon teokset ”Pyhiinvaellus” (Bazar 2010) ja ”Valkyriat” (Bazar 2012). Pyhiinvaellus kertoo hänen matkastaan Santiago de Compostellaan ja Valkyriat kertoo matkasta Mojaven autiomaan halki. Pyhiinvaelluksessa kuvaillaan mitä omituisempia ”riittejä”, joita tehdään uskonnon voimalla ja uskonnon nimiin. Valkyriassa puhutaan enkeleille. En oikeasti käsitä, miksi näitä Coelhon teoksia haipataan niin jumalattomasti. En itse ainakaan ole vielä saanut näistä mitään ahaa-elämyksiä, ja olen näitä muutaman lukenut aiemminkin. Teksti ei ole huonoa, mutta aiheet ovat sellaisia diipa-daapaa, että hyvä, jos ne johonkin henkilöön uppoavat. Minuun eivät todellakaan.

 

 

”Turms”

28.3.2017 Yleinen

Turms?

En, mutta kuolematon.

Elätkö sinä?

En.

Mutta olet kuolematon?!

Jos eläisin olisi myös kuoltava.

Ja, ja silloin et olisi kuolematon

Piotr Socha: Mehiläinen (Suom. Päivi Palokoski, Nemo 2016)

25.3.2017 Yleinen

Puolalaisen Piotr Sochan Mehiläinen -kirja on kertoo tästä pienestä, mutta niin merkittävästä hyönteisestä. Kuvitettu kirja käy läpi niin mehiläisten työnjaon, elämänkaaren, viestinnän kuin myös sen mitä nämä pörriäiset ovat ihmisille merkinneet ja miten ihmiset ja eläimetkin ovat hyötyneet mehiläisistä.

Mehiläinen on isokokoinen kirja, joka monipuolisella, värikkäällä ja humoristisellakin kuvituksella jaksaa innostaa pieniä lukijoita. Myös aikuinen löytää kirjasta paljon ihmettelemisen aiheita. Itse ainakin useaan otteeseen olin melkeinpä äimän käkenä kaikesta siitä mitä mehiläisten elämästä tiedetään. Tiesitkö esimerkiksi, että mehiläiset viestittävät toisilleen tanssimalla tai että mehiläiset pölyttävät mieluiten kukkia, joiden mesi on kofeiinipitoista. Ehkä ei olekaan niin omituista, että monen aikuisen mielessä aamuisin siintää vain ajatus siitä ensimmäisestä kahvikupista. Tai että samanlaista kennorakennetta, mitä mehiläiset rakentavat pesissään, hyödynnetään rakennettaessa niin lentokoneita, helikoptereita kuin surffilautojakin.

Mehiläisten käyttämä kuusikulmainen kennorakenne on ispiroinut mm. insinöörejä.

Testasin kirjaa myös kohderyhmän jäsenillä eli lapsilla. Toinen testilapsi, kuusivuotias tyttö, koki kirjan oikeinkin mielenkiintoiseksi ja siihen palattiin useampaan kertaan. Pienempi testaaja, kolmevuotias tyttö, ei ehkä ollut aivan niin innoissaan. Tämän pienen testin perusteella suosittelisin kirjaa nimenomaan 5-6-vuotiaista ylöspäin, koska asiaa kirjassa on ja paljon, ja pienelle lukijalle kirja voi tuntua ehkä hieman raskaalta. Toisaalta jo pelkästään kirjan kuvien katsominen voi nostattaa hymyn niille pienimmillekin.

Nämä eivät ole mitään tavallisia patsaita, vaan mehiläispesiä.

Vaikka Mehiläinen on ennen kaikkea lastentietokirja, Piotr Socha ei pelkää nostaa esille sitä ikävää tosiasiaa, että mehiläiset ovat vaarassa hävitä ja sillä on pelottavia seurauksia. Hän kertoo esimerkiksi Setsuanin maakunnasta Kiinasta, jossa mehiläisiä ei ole enää tavattu. Siellä ihmisten täytyy itse pölyttää omenapuunsa niiden kukinta-aikaan, mikäli mielivät saada satoa. Pölyttäminen tehdään pienellä sudilla, kukka kerrallaan.

Mehiläinen on juuri sellainen lastentietokirja kuin sen pitääkin olla. Asia on esitetty asiallisesti mutta kuitenkin hauskalla otteella, kuvitus on värikästä ja suurieleistä. Kirja saa myös ajattelemaan ja nostaa kunnioitusta tätä pientä surisijaa kohtaan. Jos ensi kesänä osaisi sitten olla rauhallinen ja kunnioittava niiden tullessa ympärille pörräämään…

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Neljä kirjaa

7.1.2017 Yleinen

Nyt on joulut juhlittu ja vuosi vaihtunut, joten on aikaa päivittää luettujen kirjojen listaa. Jack Higginsin ”Tappava petos” (Gummerus 2012) tuli luettua jo hyvissä ajoin ennen joulua. Kirjassa seikkailee vanha kunnon Sean Dillon kumppaneineen, kuten lähes aina Higginsin tarinoissa. Joukkio jäljittää Kolmiapilaa, jonka henkilöllisyys pysyy loppu metreille salaisuutena etsijöilleen. Kolmiapila on petturi, joka järjestää erilaisia terroritekoja niin USAn kuin brittienkin joukoille. Vaikka terrori-iskut tapahtuvat pääasiassa Afganistaniassa, saadaan paljon aikaan myös Lontoossa ja Irlannissa, varsinainen loppunäytös käydään Algeriassa.

Kun ottaa huomioon, että Higgins on käyttänyt Dillonia ja kumppaneita jo usean vuosikymmenen ajan tarinoissaan, niin väistämättä tulee mieleen, kaunako sedät jaksavat heilua ja tapella. Ikää alkaa olla yhdellä jos toisellakin. Tarina vie eteenpäin ja toimii loistavasti: varmaa ja taattua Higgins laatua.

Seuraavana lukaisin Simon Critchleyn kirjan Bowie (Aula & co 2016). Kirja ei niinkään kerro David Bowiesta vaan siitä, kuinka hänen musiikkinsa vaikutti Critchelyn elämään vuodesta 1972 alkaen aina Bowien poismenoon asti. Critchley on filosofi, joka työskentelee New Yorkin New School for Social Research -yliopistossa.

Vaikka kirja ei olekaan Bowie elämänkerta, pohtii kirjoittaja omien muistojensa ja kokemustensa ohessa myös Bowien elämää ja ennen kaikkea tuotantoa. Pelkkää ylistystä kirja ei suinkaan ole, vaan kirjoittaja tuo esille myös negatiivisia kommentteja joistain kappaleista tai albumeista. Kirja vei mukanaan ja sen lukaisi (jopa tällainen hidas lukija) lähes yhdeltä istumalta. Ei huono lukukokemus.

Olen useamman vuoden ajan pyytänyt joululahjaksi uusimman Antti Tuurin teoksen ja aina sen saanut, näin tänäkin vuonna. Tangopojat (Otava 2016) vie matkalle Etelä-Pohjanmaalta niinkin eksoottiseen paikkaan, kuin Ruotsi. Sinnehän sitä Suomesta työn perässä lähdettiin 1960-luvulla. Pohjanmaalla soitteli Hurma niminen tanssiorkesteri, jonka laulajaneitonen lähti ruotsalaisen houkuttelemana tekemään laulajan uraansa Ruotsin maalle. Orkesteri Suomessa hajoaa, koska haitarinsoittaja lähtee kyseistä naista Ruotsista etsimään ja mukaan lähtee orkesterin trumpetisti. Siinä ohessa rakennetaan osia Volvoon ja tehdään Maraboun suklaata.

Hurman orkesterijohtaja saapuu myöskin töihin Ruotsiin ja alkaa suunnitella orkesterin uudelleen kokoamista. Koska sinne on mennyt jo niin paljon suomalaisia töihin, on suomalaisilla tanssiorkestereillakin kysyntää maassa. Erinäisten seikkailujen jälkeen haitaristi löytää naisensa. Soittajapojat ja solisti saavat paikat orkesterissa ja elämä hymyilee.

Erityisen positiivista kirjassa on se, että siinä ei mässäillä viinan viemillä ihmiskohtaloilla, vaan näytetään se puoli maahanmuuttajista, jossa tultiin toimeen, pärjättiin ja löydettiin paikka yhteiskunnasta. Teos on todentuntuinen kuvaus aikakaudestaan ja ilmiöistään. Suosittelen lämpimästi.

Sitten oli aika palata elämänkertojen pariin. Annika Grahnin kirja Tapani Perttu (Like 2014) on tehty yhteistyössä näyttelijän itsensä kanssa. Kuten hyvän elämänkerran kuulukin toimia, myös tässä lähdetään liikkeelle lapsuudesta ja lapsuusmuistoista. Pertun ura Suomen Teatterikoulusta valmistumisesta lähtien käydään läpi niin näytelmien, tv-sarjojen, musiikin kuin elokuvien osalta. Todennäköisesti siksi, että Perttu itse on osallistunut kirjan tekoon, ei teos ole puuduttava luettelo tehdyistä töistä, vaan mielenkiintoinen henkilökuva.

Perttu valottaa niin avioliittoaan, perhe-elämäänsä kuin harrastuksiaankin. Hän tuo avoimesti esille myös poikansa varhaisen poismenon aiheuttaman surun. Kirjassa on myös Pertun puolison, pojan, kollegoiden ja ystävien kommentteja hänestä. Lienee sanomattakin selvää, että Tapani Perttu kuuluu suosikkinäyttelijöihini, vaikkakaan en ole häntä koskaan lavalla nähnyt, kerran tosin (ohimennen) livenä nähnyt. Upea teos upeasta näyttelijästä. Kannattaa lukea.

 

 

Grimmin satuaarteita

31.12.2016 Yleinen

Löysin Keskiviikkona Suomalaisen kirjakaupan kirjaalesta Grimmin satuaarteita. Kirja lähti heti mukaan. Kirjassa on paljon tuttuja satuja mm Tuhkimo Prinsessa Ruusunen Saapasjalkakissa Punahilkka Hannu ja Kerttu ym.

Itse olen pitänyt mm Tuhkimosta ja Prinsessa Ruususesta. Kirjassa on mm Lumikki myös Lumikki on ihana satu.

Grimmin satuaarteita kirjassa sadut ovat alkuperäisiä eivätkä ole siloteltetuja niin monissa nykypäivän satukokoelmissa.

Kirjassa lumoaa myös Tanskalaisen taiteilijan Svend Otto S n kaunis kuvitus.

 

Vieraat

26.11.2016 Yleinen

Helmi Kekkonen: Vieraat

Siltala 2016, 195 sivua.

 

Kirja, joka tempaa heti alusta lähtien mukaansa; jossa tarinaa kuljetetaan kiinnostavasti; joka käsittelee elämälle tärkeitä aiheita; jonka kieli on hyvää ja siitä on kirjailijan oma ääni on kuultavissa; joka on kerronnassaan niin ilmava, että lukijalle jää paljon tilaa ajatella, tulkita ja ennen kaikkea nähdä myös omaan itseensä, omiin valintoihinsa ja elämäänsä. Sellainen kirja on mielestäni lukemisen arvoinen, ei sellainen joka päivä silmien eteen osu, sellainen on Vieraat. Helmi Kekkonen kirjoittaa aivan omalla tyylillään, kuvaa kaikilla aisteilla, tosi hienovireisesti arkisia, merkityksellisiä hetkiä ja kokemuksia. Vähäinen sivumäärä kätkee sisäänsä suuria asioita, elämän iloineen ja suruineen.

 

Vieraiden tapahtuma-aikajana on yksi ilta, kaikki tapahtuu yhden illan aikana Samoin kuin Hermann Kochin Illallinen-romaanissa, josta vaikutuin aikanaan suureksi osaksi juuri tuon tiiviin, hetkellisen tapahtuma-ajan vuoksi, kaikki yhden illallishetken aikana.

 

Vaikka Vieraat – romaanissa kaikki tapahtuu yhtenä elokuisena iltana, kaikki muutkin aikatasot ovat läsnä. Kirjoitetun sanan kauttahan voidaan eri tavalla kuin muiden taiteiden kautta kertoa sekä-että. Kertoa tämän hetken tapahtumista ja ihmisten tämän hetken ajatuksista ja tunteista ja samalla kertoa menneestä ja tulevasta. Näin voidaan tuoda esiin se, että ihminen ei ole olemassa erillisenä historiastaan eikä tulevaisuudestaan, kaikki aikatasot ovat jollain tavalla läsnä samanaikaisesti. Vieraissa henkilöt kasvavat ajatustensa, muistojensa ja takaumiensa kautta ikään kuin pala palalta lukijan silmien eteen moniulotteisiksi ja ymmärrettäviksi. Sekä päähenkilöt että sivuhenkilöt. Jokaisella sivuhenkilölläkin on paikkansa, jokainen tarinanpalanen kohdallaan.

 

Vieraissa kerrotaan mielestäni myös elämän hetkien ainutkertaisuudesta. Että tienhaara on tavallaan jokainen hetki, vaikka joidenkin hetkien jälkeen kaikki onkin toisin ja toisten hetkien jälkeen elämä näyttää jakuvan ennallaan. Jokaisessa vuorovaikutustilanteessa on mukana koko siihen asti eletty elämä, mutta se on samalla täysin ainutkertainen. Koko elämä sinällään on ensi- ei harjoitus- tai uusintailta, ja tämä huomataan usein liian myöhään.

”Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla.”

 

Vieraat on kirjaesineenä kaunis, Elina Warstan kansikuvitus varsin onnistunut sekä kuvana että kirjan teemaan viittaavana (kirjailija ja kirjan nimi olisi voinut näkyä kannessa selkeämmin, pienillä kultakirjaimilla tosi vaikeat havaita). Kannattaa myös ottaa kansipaperit pois, lisää Warstan kuvitusta on kansissa.

 

Jos kaunokirjan lukeminen lisää edes millin lukijan omaa ymmärrystä toisia erilaisia ihmisiä kohtaan. Jos se auttaa pohtimaan edes yhden ajatuksen verran omia valintoja ja sitä, miten haluaisi ja tulisi omaa elämäänsä elää. Ja jos lukeminen tämän lisäksi on kielen, ilmaisun ja rakenteen puolesta mieluisa kokemus, se kirja kannattaa lukea. Tämän takia lämpimästi suosittelen lukemaan Helmi Kekkonen: Vieraat.

 

vieraat

Vieraat myös näissä blogeissa:

kristankirjat.blogspot.fi

sininenlinna.blogspot.fi

tuijata.wordpress.com