Jevgeni Vodolazkin: Arseninen neljä elämää (Suom. Elina Kahla, Into 2015)

22.5.2017 Kaunokirjallisuus

Arsenin neljä elämää sijoittuu 1400-luvun Venäjälle ja se kertoo parantaja Arsenin tarinan. Teokselle myönnettiin Big Book Award, joka on Venäjän merkittävin kirjallisuuspalkinto. Jevgeni Vodolazkin on muinaisvenäläisyyden kirjallisuuden tutkija, joka on erikoistunut keskiaikaisiin käsikirjoituksiin ja houkkien elämäkertoihin.

Arseni kasvaa isoisänsä hoivissa, joka opettaa tälle parantamisen salat. Isoisä neuvoo oikeat yrtit ja kasvit, joiden avulla ihmiset voidaan parantaa. Tästä taidosta huolimatta, Arseni epäonnistuu tärkeimpänsä ihmisen pelastamisessa. Hänen rakastettunsa Ustina kuolee lapsivuoteeseen. Saadakseen Ustinan sielun pelastetuksi sekä rangaistakseen itseään syyllisyydestä, Arseni lähtee pois kodistaan. Seuraa vaiherikas, tuskainen, mutta myös toivon ja ilon sävyttämä pyhiinvaellusmatka halki Venäjän Jerusalemiin saakka.

”Sinun tiesi on vaivalloinen, sillä sinun rakkaustarinasi on vasta alussa. Tästä lähin, Arseni, kaikki on kiinni sinun rakkautesi voimasta. Ja tietenkin myös sinun rukouksesi voimasta.”

Matkallaan Arseni ei pysty pitämään salassa parantamisen lahjaa. Avunsaajan tullessa vastaan, hän tarjoutuu auttamaan. Vaikka Arseni hyödynsi parantamisessaan yrttejä, voimakkain lääke löytyi kuitenkin hänen sisältään. Hän syventyi rukoukseensa niin voimallisesti, että hänestä tuli potilaan kanssa yhtä. Jokaisen parannetun potilaan myötä Arseni parantui myös. Vaikka Ustinaa ei enää ollut, ei se estänyt Arsenia puhumasta hänelle ja kertomasta elämästään ja näkemästään. Arseni yrittää parhaansa elää kahden edestä, hänen ja Ustinan, jolta elämä jäi kesken. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, että elämää ei voi elää vain kertomalla.

”Elämä kokonaisuudessaan, kaikkine yksityiskohtineen, ei sitä oikein voi kertomalla välittää.”

Arsenin neljä elämää on kertomus ikuisesta rakkaudesta, hengellisyydestä ja siinä kilvoittelussa, parannuksesta ja kaukaisesta ajasta, jossa kuitenkin on jotain tuttua. Se on historiallinen romaani, seikkailukertomus, rakkaustarina. Kirjaa lukiessa mietti monesti, että ymmärränkö kaiken lukemani. Koska vaikka pinnalta katsoen teksti eteni verkkaisesti eteenpäin, koko ajan oli tunne, että jotain suurempaa tapahtuu pinnan alla. Venäläinen kirjallisuus on minulle todella vierasta ja kenties tämä kirja avautuu aivan eri tavalle sellaiselle lukijalle, jolle maan historia ja kirjallisuus ovat tutumpia. Joskus itselle tuli hetkiä, jolloin teki mieli luovuttaa, mutta jokin kirjassa sai minut jatkamaan. Ja hyvä niin, loppua kohden kaikki vain tiivistyi ja alun verkkaisuus oli tiessään. Yhtäkkiä kirjasta, joka oli välillä lojunut yöpöydälläni kirjapinon alimmaisena, tulikin varsinainen ”page turner”.

”Elämä muistuttaa mosaiikkia ja hajoaa säpäleiksi.”

JG

Kiitos kustantajalla arvostelukappaleesta.

Mila Teräs: Jäljet (Karisto 2017)

23.4.2017 Kaunokirjallisuus

Jäljet on Mila Teräksen toinen aikuisten romaani. Enimmäkseen hänet tunnetaan lasten- ja nuortenkirjoistaan, kuten Telma-sarjastaan. Luettuani tämän kirjan, toivon vain, että Teräs jatkossa kirjoittaisi enemmän myös aikuistenromaaneja. Jäljet oli nimittäin yksi tämän vuoden parhaimpia mitä olen lukenut.  Mielipiteeseeni vaikuttaa toki paljon se, että pidän Helene Schjerfbeckin taiteesta ja olen kiinnostunut hänen elämästään.

Jäljet on siis kaunokirjallinen kuvaus Schjerfbeckistä, se ei ole elämäkerta vaikka romaanin pohjana on käytetty mittavaa lähdeaineistoa, niin alkuperäislähteitä kuin tutkimuskirjallisuuttakin. Romaanissa viimeisiään elinpäiviään elävä taiteilija muistelee mennyttä. Sitä miten hänestä tuli taiteilija, mitä uhrauksia kutsumuksen seuraaminen vaati sekä suhdettaan äitiinsä ja omaan taiteeseensa. Taiteilijan elämä ei näyttäydy helppona ja ongelmattomana. Helene kärsi kun ei saanut keskittyä vain työntekoon, vaan hänen oli myös huolehdittava äidistään ja heidän yhteisestä taloudestaan. Ongelma, johon harva miestaiteilija törmäsi, koska heillähän oli aina joko vaimo, sisar, tai äiti huolehtimassa taloudenpidosta. Helene kokikin ”hukkuvansa tiskiveteen”.

Samalla Helene kuitenkin kärsi siitä, että hänellä oli elämässään vain taide. Helene Schjerfbeck ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia. Hänellä oli nuoruudessaan suhde englantilaiseen mieheen, josta tiedetään hyvin vähän. Hän määräsi suhteen loputtua ystäviään ja sukulaisiaan tuhoamaan kaikki kirjeet, joissa oli maininta tästä miehestä. Helene kaipasi toista ihmistä rinnalleen, ja koki, että vain rakastettu nainen pystyi parhaimpaansa. Mutta vaikka Helene välillä unelmoikin ”kotihengettären” osasta, maalaaminen oli silti hänelle se suuri rakkaus:

”Maalaaminen, miten mahdoton se on! Mutta vain se pitää minut kiinni tässä elämässä, muuta oljenkortta ei ole. Edes pieni hetki työtä, se riittää, ajattelen ja lasken siveltimen.”

Jäljet käsittelee myös äidin ja tyttären välistä ristiriitaista suhdetta. Helene asui enimmäkseen äitinsä kanssa. Hänen isänsä kuoli kun hän oli vielä nuori. Olga-äiti oli kovia kokenut nainen, joka oli joutunut miehensä lisäksi hautaamaan myös oman lapsensa. Olga ei aina ymmärtänyt Helenen maalaamisen tarvetta. Olga oli seurallisempi ja ns. järki-ihminen. Helene puolestaan kaipaisi hiljaisuutta ja viihtyi enemmän omissa mielikuvitusmaailmoissaan. Luonnollisestikin tämä aiheutti toisinaan kitkaa äidin ja tyttären välisessä suhteessa. Ja kun Helene pääsi hetkeksi elämään omillaan palvelija apunaan, on riemu sen mukainen:

”Äkkiä minulla on kaikki mitä olen vuosikymmeniä toivonut. Kesän vihreys ja vapaina kuohuvat pilvet. Vain ruokatilanne on vaikea, rahaa on niukasti ja elintarvikekortit hankkimatta, mutta minun ei sentään tarvitse huolehtia taloudesta eikä äidistä.”

Suosittelen romaania kaikille Schjerfbeckistä kiinnostuneille, mutta voisin kuvitella, että nekin, jotka eivät ole aiemmin häneen tutustuneet voivat saada pienen kipinän tästä kirjasta. Kirja maalaa myös hienon kuvan suomalaisesta taidemaailmasta ja yhteiskunnasta nimenomaan naistaiteilijan näkökulmasta. Kuin mansikkana kakussa, Mila Teräksen kieli on valtavan kaunista. Toisin sanoen hän maalaa elävän, koskettavan ja lyyrisen kuvan yhdestä aikamme merkityksellisimmästä taiteilijasta.

JG

Shari Lapena: Hyvä naapuri (Suom. Oona Nyström, Otava 2017)

17.4.2017 Dekkarit

Anne ja Marco ovat pariskunta, joka elää elämää, joka ainakin ulkoapäin näyttää lähes täydelliseltä. He ovat puolivuotiaan suloisen Cora-tytön onnelliset vanhemmat, he asuvat hyvämaineisella asuinalueella kauniissa talossa, Anne on äitiyslomalla galleristin työstä ja Marcolla on menestyvä yritys. Vapaailtoina he seurustelevat naapuriensa kanssa viinilasin äärellä.

Yhtenä iltana Anne ja Marco ovat luvanneet mennä taas naapureilleen syntymäpäiväillalliselle. Ennen lähtöä heidän lastenvahtinsa kuitenkin ilmoittaa, ettei pääsekään hoitamaan Coraa. Anne haluaa jäädä kotiin, mutta Marco haluaa mennä Grahamin syntymäpäiville. Lopulta he päätyvät kompromissiin. Pariskunta päättää ottaa itkuhälyttimen paikalle ja sopivat käyvänsä puolen tunnin välein tarkistamassa, että Coralla on kaikki hyvin. Koska mikä voisi mennä pieleen? No tietenkin kaikki.

Kun Anne ja Marco palaavat yöllä kotiin, heitä odottaa joka vanhemman painajainen. Cora on poissa, vaikka puoli tuntia aiemmin hän oli nukkunut rauhallisesti pinnasängyssään. Paniikki valtaa vanhemmat. Kuka on voinut viedä heidän lapsensa? Kuka haluaisi heille pahaa? Vai voiko motiivina olla Annen varakkaat vanhemmat? Päivien kuluessa paineet kasvavat, kun rikostutkija Rasbach alkaa penkoa molempien vanhempien taustoja. Tutkinnan kuluessa vuosia rakennetut kulissit ovat vaarassa romahtaa. Kuinka hyvin edes Anne ja Marco tuntevat toisensa? Ja kestävätkö pari- ja perhesuhteet tämän tragedian?

Tykkäsin erityisesti kirjassa siitä, että siinä keskityttiin nimenomaan itse rikokseen ja sen selvittämiseen. Kirjassa ei siis vatvota esimerkiksi rikosta tutkivan poliisin yksityiselämää. Vaikka kyseessä on lapseen kohdistuva rikos, kirjassa ei kuitenkaan mässäillä liikaa väkivallalla. Päähuomio on enemmänkin ihmisten toiminnan analysoimisessa ja ihmisten välisten suhteiden kuvauksessa. Liian analyyttiseksi meno ei kuitenkaan mene, vaan aiemmin asianajajana ja englannin kielen opettajana työskennellyt Shari Lapena on kirjoittanut menevän ja otteessaan pitävän trillerin.

JG

Julian Fellowes: Belgravia (Suom. Markku Päkkilä, Otava 2016)

15.4.2017 Kaunokirjallisuus

Rakkautta, juonitteluja, upeaa ajankuvaa, vahvoja naisia ja vähän heikompia miehiä, yläkerran- ja alakerran väkeä, hevosrattaita ja värikkäitä iltapukuja. Tätä kaikkea on Julian Fellowesin Belgravia -romaani.

Tarina alkaa vuodesta 1815 kesäisestä Brysselistä. Sophia, nuori ja kaunis neito, on rakastunut aatelisperheen komeaan nuorukaiseen Edmundiin. Valitettavasti Sofia on vain armeijan muonittajan tytär ja näin ollen täysin epäsopiva vaimokandidaatti Edmundin kaltaiselle miehelle. Mutta kun Sophia vanhempineen saa kutsun Edmundin tädin Richmondin herttuattaren tanssiaisiin, alkaa Sophia ja hänen nousukas isänsä, James Trenchard, haaveilemaan, että kenties sittenkin naimakauppa olisi mahdollista. Ehkä sittenkin aatelinen suku voisi hyväksyä Sophian Edmundin vaimoksi? Samaan aikaan kuitenkin Napoleon joukkoineen marssii kohti kaupunkia ja asettaa näin Edmundin ja Sophian onnen vaaraan…

”Olisin valmis uhmaamaan vaikka lohikäärmeitä, kävelemään hehkuvilla hiilillä tai astumaan kuoleman laaksoon, jos uskoisin, että minulla on mahdollisuus voittaa teidän sydämenne.”

26 vuotta myöhemmin Anne ja James Trenchard elävät varakasta elämää Belgravia -nimisellä alueella Lontoossa. Samassa taloudessa asuvat myös Trenchardien poika Oliver vaimonsa Susanin kanssa. Kesän 1815 tapahtumat ovat jättäneet jälkensä perheeseen. Suuri salaisuus painaa Annea ja Jamesin ja kun Anne päättää tuoda salaisuuden julki Edmundin äidille lady Brockenhurstille, kenenkään elämä ei ole enää entisellään. Ei varsinkaan erään nuoren puuvillatehtailija Charles Popen, jonka elämä ja puuvillatehdas tuntuvat herättävän valtavan suurta kiinnostusta sekä James Trenchardissa että lady Brockenhursissa. Miksi kaksi hänelle täysin ventovierasta ihmistä ovat niin kiinnostuneita hänestä ja ovat valmiita sijoittamaan suuria summia rahaa hänen liiketoimiinsa? Samaa miettivät myös kateellisina Oliver Trenchard sekä John Bellasis, lady Brockenhurstin miehen veljenpoika, tuleva suvuntittelin ja omaisuuden perijä.

Downton Abbey -televisiosarjan luojan Julian Fellowesin romaani on oivaa lukuviihdettä kaikille historiallisen romaanin ystäville.

JG

Depp, Thompson ja Rönkä

5.4.2017 Yleinen

Tässä viimeisimmät lukemani teokset. Nyt ollaan sitten ajan tasalla, ja ei kun uutta kirjaa lukemaan.

Brian J. Robb ”Johnny Depp – Kapinallinen” (Minerva Kustannus Oy 2007). Vaikka tässä Depp elämänkerrassa on elokuvien osuudella vahva painotus, ei kirjassa syyllistytä pelkkään elokuvien luettelemiseen, vaan valotetaan niiden taustoja laajemminkin. Käydään läpi sitä, missä päin maailmaa elokuvia on filmattu ja kauanko filmaukset kestivät. Kirjaa lukiessa tulee vahvasti tunne, että Robb on tehnyt tämän kokoamalla aineistoa erilaisista haastatteluista ja lehtijutuista. Tuskin hän on kuitenkaan Deppiä haastatellut kirjaa varten. Kirjassa on myös vastanäyttelijöiden ja kollegoiden kommentteja ja luonnehdintoja Deppistä. Meille Depp-faneille tässä on paljon tuttuja asioita, mutta oli myös (ainakin minulle) uusia asioita. Mukaansa tempaavaa luettavaa, täytyy myöntää.

Kirja alkaa alusta, eli käydään läpi Deppin lapsuus ja nuoruus. Hänhän ei koskaan haaveillut tulevansa näyttelijäksi, vaan hän haaveili rockmuusikon urasta. Näyttelijäksi hän sattumalta ajautui, ja hyvä niin. Julkisuuteen hänet toi poliisisarja 21 Jump Street, mutta Depp koki, että sarja ei ollut sitä mitä hän olisi oikeasti halunnut näytellä, joten hän teki kaikkensa, jotta pääsisi eroon sarjasta. Cry Baby oli sitten se käännekohta, jolla hän pääsi irrottautumaan sarjasta. Kirjassa tuodaan myös esille Deppin tekemiä cameo- rooleja sekä pikkurooleja, joita ei välttämättä aina muisteta mainita hänen yhteydessään. Yksi näistä pikkurooleista on rooli Mika Kaurismäen elokuvassa LA Without A Map.

Elokuvien lomassa käydään läpi Deppin huume-, viina- ja hotellihuoneen särkemisseikkailut. Kirjassa kerrotaan myös hänen seurustelukuvionsa. Kirja on ilmestynyt alun alkaen 1995, ja sitä on päivitetty sekä 2004 että 2006. Kirjan viimeisin version on siis ilmestynyt aikana, jolloin Depp oli avoliitossa Vanessa Paradisin kanssa, ja eli tasapainoista perhe-elämää. Tästä perhe-elämästä on myös pilkahduksia kirjassa. Samoin tulee selväksi se, että hän on valmis puolustamaan rakkaitaan hinnalla millä hyvänsä.

Sitten oli vuorossa Hunter S. Thompson ”Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa” (Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2015). Täytyihän tässä yksi Thompsonin kirjakin lukea, kun tuo Depp niin miestä kehuu. Elokuvan olen nähnyt, ja elokuva oli aika ”skitso”, joten olin hiukan varauksellinen, josko pystyn tätä kirjaa edes lukemaan. Hyvin pystyin lukemaan. Teksti on sujuvaa ja tapahtumarikasta. Toki tässä läträtään huumeilla ja viinalla (joista molemmista Thompson oli tunnettu), mutta luettuna ei ole ihan niin ”skitsoa”, kuin elokuvassa. Täytyy vissiin katsoa tuo elokuva uudelleen, josko siinä sitten pysyisi paremmin kärryillä.

Hunterin alter ego toimittaja Raoul Duke lähtee asianajajansa kanssa jutuntekomatkalle Las Vegasiin Mint 400 ajoihin. Hankitaan auto ja auto täyteen viinaa ja huumeita, joiden voimin sitten ajellaan kohti määränpäätä. Määränpäässä jatketaan huumeiden ja viinan kanssa läträämistä, nähdään erilaisia hallusinaatioita ja tehdään kaikkea mahdollista järjetöntä. Asianajaja poistuu, mutta ilmoittaa jonkin ajan kuluttua uudesta haastattelu keikasta, huumeiden vastaiseen konferenssiin. Konferenssiin päädytään huumehöyryissä, ja sama meno jatkuu. Jutut eivät koskaan taitaneet kelvata toimeksiantajalle, mutta tulipahan reissattua toisten rahoilla. Tämä 1971 alun alkaen Rolling Stones -lehdessä ilmestynyt tarina, loi lopullisesti Thompsonin maineen gonzo –kirjailijana.

Tänään sain luetuksi Matti Röngän kirjan ”Eino” (Gummerus 2015). Kirja kertoo muistisairauden ensioireista kärsivästä Einosta, joka on sotaveteraani. Eino on joutunut sairaalaan, ja pojanpoika Joonas käy usein Einoa katsomassa. Joonas muuttaa Einon taloon siksi aikaa, kun Eino on sairaalassa. Talosta Joonas löytää vanhoja valokuvia, joiden avulla hän koittaa selvittää Einolta suvun historiaa. Eino on maatalon poika, joka on sodan jälkeen perustanut kuljetusfirman kotiseudulleen. Einon entinen sodanajan esimies värvää tämän heti sodan jälkeen vakoojareissulle Neuvostoliittoon, jossa Eino joutuu ammutuksi, mutta saa apua ja suojaa paikalliselta naiselta Nastilta. Nastin ja tämän pojan kanssa Einolla hurahtaa puolivuotta, ennen kuin hän pääsee palaamaan kotiinsa.

Kirjassa on tavallaan kolme eri tasoa; Joonaksen näkökulma nykyhetkestä, Einon nykyhetkessä kertoma ja Einon muistelut. Vaikka kaikkia omia asioitaan hän ei haluakaan perheensä tietävän, jotain hän silti suostuu matkanvarrella Joonakselle kertomaan. Einolla oli myös omat ongelmansa edes menneen vaimonsa kanssa, vaimo kun ei koskaan antanut miehelleen anteeksi tuota puolen vuoden reissua. Takana ovat myös konfliktit oman pojan kanssa, jotka juonsivat siitä, että poika koko ”poliittisen herätyksen” aikoinaan, ja alkoi aikakauden mukaan syyttämään isäänsä ja tämän ikäluokkaa sodasta ja sotaan lähdöstä. Toki vieläkin aikaan saadaan tarvittaessa väittelyä, mutta ei enää niin pahoja, etteikö niistä anteeksi pyytämällä selviäisi.

Olen aiemmin lukenut muutaman Röngän kirjan, joten tiesin odottaa hyvää tekstiä, ja nautinnollistahan tätä oli lukea. Suosittelen.

Muistelmia ja muuta kerrontaa

3.4.2017 Yleinen

Taas on mennyt tovi, että en ole päivittänyt blogiani, vaikka kirjoja on kyllä tullut muutama luettua. Tässä siis hiukan päivitystä luetuista teoksista.

Jaana Laamanen ”Paremmat vuodet ovat edessäpäin – Helmin ja Kirstin Lotta-muistoja” (Moreeni 2010). Teos on mielenkiintoinen kokonaisuus kahden Lotan ja heidän läheistensä sotamuistoja. Kirjassa on mukana myös tiivistelmä Lotta Svärd –järjestön historiaa sekä hiukan sodan faktatietoa tarinoiden tueksi.

Teos on paikoitellen hiukan sekava, mikä aiheuttaa sen, että tarinassa on pakko palata hiukan taaksepäin, jotta oivaltaa mistä on kyse. Toki tuollainen ”sekavuus” kuuluukin muisteluiden luonteeseen; kertomukset hypähtelevät aiheesta toiseen ja yhdestä muistosta uuteen. Olisin kuitenkin kaivannut hiukan johdonmukaisempaa otetta teoksen toteuttamisessa, etenkin faktaosuuksiin. Viimekädessä kirjoittaja, henkilö, joka purkaa kertomukset paperille, on vastuussa siitä, kuinka johdonmukainen teoksesta tulee. Etenkin jälkimmäisessä Lotta-muistelussa marssitetaan esille sellainen joukko sekä ihmisiä että paikannimiä, ettei ole mikään ihme, jos lukijan ote herpaantuu.

Lukemisnautintoa omalta kohdaltani haittasi kuitenkin eniten muistelijoiden käyttämä murre. Toki puhutun murteen säilyttäminen tekstissä antaa enemmän uskottavuutta asiaan, kuin jos tekstiä on muokattu puhekieleen, mutta jos murre on lukijalle vähänkään vieras, niin lukemisesta tulee vähemmän sujuvaa.

Kaiken kaikkiaan teos on kuitenkin mielenkiintoinen lisä kaikkiin julkaistuihin sota-aiheisiin teoksiin. Itseäni ainakin kiinnostaa kaikki mahdolliset sotaan liittyvät muistelut.

 

Simo Ralli ”Raapaasuja” (Like Kustannus Oy 2014) on kokoelmateos Rallin kirjoituksista, mitkä on julkaistu Ilkassa ja Maaseudun Tulevaisuuden Kantri-liitteessä. Tämä on kolmas Rallin teos, ja kaikki ne olen nyt lukenut. Kertomukset ovat mielenkiintoisesti ryhmitelty kuukausien mukaan, ja joka kuukauden alussa on johdatus kyseiseen lukuun, missä tiivistetään luvun sisältämä aihemaailma. Kirjoitukset ovat oivaltavia, hyvin kirjoitettuja ja tavallaan pakinanomaisia.

Edellisen teoksen kohdalla kritisoin murretta, mutta tässä en. Ralli on käyttänyt pääosin puhekieltä kirjoituksissaan, mutta mukana on myös etelä-pohjanmaan murretta. Vaikka en olekaan pohjalainen, olen jostain syystä aina pitänyt etelä-pohjanmaan murteesta, ja tähän kirjaan olisin kaivannut sitä vielä lisää. Kertomukset tuovat esille elämää Etelä-Pohjanmaan maaseudulla ja vuoden kiertoa maatalouden näkökulmasta. Samalla kuitenkin kuvataan yleisemmin suomalaista yhteiskuntaa ja sivutaan hiukan koko maailmankin ongelmia. Todella miellyttävä lukukokemus, kannattaa lukea.

Seuraavaksi luin kirjan ”Tauno Palo – Käsi sydämellä” toimittanut Aino Räty-Hämäläinen (Tammi 1969). Tämän kattavan kuvauksen Tauno Palon elämästä ja urasta Räty-Hämäläinen on tehnyt yhteistyössä Palon kanssa. Kirjassa edetään Palon synnyin kulmilta Hämeenlinnan Myllymäeltä Helsinkiin teatterin ja elokuvien maailmaan. Kirja on sujuvaa luettavaa, ja koska Palo on itse ollut sitä tekemässä, myös totuuden mukainen. Toki hän itsekin kirjassa toteaa, että muistikuvat voivat pettää. Kirjassa ei vain luetella Palon teatteri- ja elokuva töitä, vaan valotetaan Palon perhe-elämää laajemminkin, niin lapsuusperheen, kuin omien perheidenkin. Teos on hyvin kirjoitettu kokonaisuus Tauno Palosta.

Sitten oli vuorossa Martti Turtolan ”Mannerheimin ristiriitainen upseeri – eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta” (WSOY 2012). Paasonen oli suomalaisen isän ja unkarilaisen äidin erittäin kielitaitoinen poika, joka teki näyttävän uran päämajan tiedustelupäällikkönä. Hän oli myös Mannerheimin luotettu avustaja. Paasonen oli kielitaitonsa ansiosta kosmopoliitti, joka organisoi maan rajojen ulkopuolelle asti ulottuvaa tiedustelua. Sodan jälkeen Paasonen oli mukana Stella Polaris –operaatiossa, ja Suomesta hän muutti syksyllä 1944, koskaan tänne palaamatta. Tosin hänet on haudattu Helsinkiin. Paasonen toimi yli 10 vuotta Yhdysvaltain tiedustelupalvelussa. Suomen lisäksi hän asui mm. Espanjassa, Sveitsissä ja Länsi-Saksassa, kunnes jäi eläkkeelle 1963 ja muutti asumaan Philadelphiaan. Itselleni tämä Paasonen oli ”uusi tuttavuus”, en ainakaan muista, että olisin hänen nimeensä isommin missään törmännyt. Teksti on sujuvaa ja asiallista sekä asiantuntevaa, kuten Turtolan teoksissa yleensäkin.

Sitten ”tahkosin” läpi Paulo Coelhon teokset ”Pyhiinvaellus” (Bazar 2010) ja ”Valkyriat” (Bazar 2012). Pyhiinvaellus kertoo hänen matkastaan Santiago de Compostellaan ja Valkyriat kertoo matkasta Mojaven autiomaan halki. Pyhiinvaelluksessa kuvaillaan mitä omituisempia ”riittejä”, joita tehdään uskonnon voimalla ja uskonnon nimiin. Valkyriassa puhutaan enkeleille. En oikeasti käsitä, miksi näitä Coelhon teoksia haipataan niin jumalattomasti. En itse ainakaan ole vielä saanut näistä mitään ahaa-elämyksiä, ja olen näitä muutaman lukenut aiemminkin. Teksti ei ole huonoa, mutta aiheet ovat sellaisia diipa-daapaa, että hyvä, jos ne johonkin henkilöön uppoavat. Minuun eivät todellakaan.

 

 

Andy Weir: Yksin Marsissa (Suom. Kaj Lipponen, Into 2015)

2.4.2017 Kaunokirjallisuus

”Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa, joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko, että se ruostuu.”

Sanon jo heti alkuun, Yksin Marsissa oli HYVÄ!

Kuuden hengen miehistö on laskeutunut Mars-planeetalle. Voimakas myrsky yllättää miehistön ja yksi jäsenistä Mark menehtyy. Olosuhteet ovat liian vaaralliset, että miehistö voisi noutaa Markin ruumiin pelastusalukseen, joten he joutuvat jättämään ruumiin yksin rautaiselle planeetalle. Mutta… Mark ei olekaan kuollut vaan aluksen jätettyä Marsin, Mark tulee tajuihinsa ja tajuaa karmaisevan tilanteensa. Hän on yksin Marsissa ja kaikki luulevat hänen kuolleen. Alkaa henkeäsalpaava selviytymiskamppailu, jossa suurta osaa näyttelevät hieman yllättäen perunankasvatus, 1970-luvun amerikkalaiset televisiosarjat ja disco-musiikki, ”Dancing queen, young and sweet, only seventeen…..”.

”Oli uskomattoman tylsää, joten miestiskelin itselleni teemalaulua! Jotakin tilanteeseen sopivaa. Kandidaateista ei ole pulaa: David Bowien ”Life on Mars?”, Elton Johnin ”Rocket Man”, Gilbert O’Sullicanin ”Alone Again (Naturally)”. Päädyin Bee Geesin kappaleeseen “Stayin’ Alive”.”

Lukuunottamatta kaikkia yksityiskohtia mitkä liittyivät mm. kemiaan, fysiikkaan, aerodynamiikkaan ja tietotekniikkaan, tämä oli mukaansatempaava kirja, jossa jännitys pysyi yllä viimeisille sivuille saakka. Edellä mainitut aiheet eivät varmasti tuota päänvaivaa niitä ymmärtäville, mutta minunkaltaiselleni humanistille ne menivät vähän kohteesta ohi.

”Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, mikä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossakin vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään. Niinpä. Kusessa ollaan.”

Itse jännittävän tarinan lisäksi, kirjan ehdottomasti parasta antia oli itse päähenkilö Mark Watney, botanisti ja mekaniikan insinööri. Markin ongelmanratkaisukyky tilanteessa kuin tilanteessa on jotain uskomatonta mutta parasta oli kuitenkin hänen mahtava asenteensa, jossa mustalla huumorilla oli vankka sija. Joista seuraavat sitaatit käyköön todistusaineistoksi:

”Olen nyhtänyt nousijasta huipputärkeää laitteistoa oikein urakalla. On rauhoittavaa tietää, ettei kiertoradalle laukaistavaan alukseen jää minkäänlaista kiusallista varajärjestelmää, joka turhaan vain roikkuisi mukana.”

”Ja jos pääsen takaisin Maahan, olen kuuluisa, onko näin? Monet vastukset voittanut peloton astronautti, niinhän? Naiset rakastavat sellaista. Motivaatio koheni silmissä.”

Kirjaa lukiessa jäi mietityttämään vain yksi asia, miksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti mennä Marsiin? Ja miten ihmeessä sinne voidaan koskaan asuttaa ihmisiä, jos elo maapallolla käy mahdottomaksi, koska ei se kovin mahdollista tunnu tämän kirjan perusteella olevan Marsissakaan.

“Se loppuu nyt. Nyt ei ole enää mitään tehtävänä, ei enää luontoa voitettavana. Olen jättänyt viimeisen kengänjälkeni tomuiseen punaiseen hiekkaan. Lähden Marsista tänään, tavalla tai toisella.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

”Turms”

28.3.2017 Yleinen

Turms?

En, mutta kuolematon.

Elätkö sinä?

En.

Mutta olet kuolematon?!

Jos eläisin olisi myös kuoltava.

Ja, ja silloin et olisi kuolematon

Martina Haag: Olin niin varma meistä (Suom. Riie Heikkilä, Atena 2017)

27.3.2017 Kaunokirjallisuus

Martina Haagin kirja Olin niin varma meistä on riipaiseva avioerokuvaus. Kirjan päähenkilön Petran maailma romahtaa, kun hän saa selville, että hänen puolisonsa Anders pettää häntä. Petra yrittää lasten vuoksi esittää tyyntä, mutta pään sisällä hän on lipumassa hulluuden partaalle. Mikään ei siis ole kuten ennen ja päivistä tulee selviytymistaisteluita: Uni ei tule, ruoka ei maita ja sängystä pääsee ylös vain lääkkeiden voimalla.

Petra päättää kirjassa lähteä mökkivahdiksi pohjoiseen Rahnukkaan. Näin hän pääsee irtautumaan kaikesta arkisesta mikä muistuttaa Anderssista. Mukaansa Petra ottaa vain kissansa Kapteeni Kuonon ja ruokatarpeita. Sitävastoin tupakat sekä uni- ja mielialalääkkeet hän jättää kotiin. Vaaratonta elämä ei ole erämaassakaan, vaan häntä varoitetaan menemästä lähellekkään Taalujärveä, joka on kuin kirosana paikallisille. Pohjoisen reissusta tuleekin Petralle iltsensä löytämis- sekä selvitymismatka.

Martina Haag osaa kirjassaan kuvata niin sydäntäsärkevästi ja realistisesti jätetyn Petran surua, joten ei tule yllätyksenä, että hän on itsekin kokenut avioeron. Kirjan kirjoittaminen saattaa olla ollutkin hänelle jonkilaista terapiaa ja surun käsittelyä.

Kirja Olin niin varma meistä sopii lukemiseksi kaikille eronneille ja jätetyille, mutta myös kaikille niille, joilla on kokemusta surusta ja luopumisesta, vaikka lemmikkieläimen kohdalla.

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

A-M S

P.S. Lue myös Ullan arvio kirjasta!

Piotr Socha: Mehiläinen (Suom. Päivi Palokoski, Nemo 2016)

25.3.2017 Yleinen

Puolalaisen Piotr Sochan Mehiläinen -kirja on kertoo tästä pienestä, mutta niin merkittävästä hyönteisestä. Kuvitettu kirja käy läpi niin mehiläisten työnjaon, elämänkaaren, viestinnän kuin myös sen mitä nämä pörriäiset ovat ihmisille merkinneet ja miten ihmiset ja eläimetkin ovat hyötyneet mehiläisistä.

Mehiläinen on isokokoinen kirja, joka monipuolisella, värikkäällä ja humoristisellakin kuvituksella jaksaa innostaa pieniä lukijoita. Myös aikuinen löytää kirjasta paljon ihmettelemisen aiheita. Itse ainakin useaan otteeseen olin melkeinpä äimän käkenä kaikesta siitä mitä mehiläisten elämästä tiedetään. Tiesitkö esimerkiksi, että mehiläiset viestittävät toisilleen tanssimalla tai että mehiläiset pölyttävät mieluiten kukkia, joiden mesi on kofeiinipitoista. Ehkä ei olekaan niin omituista, että monen aikuisen mielessä aamuisin siintää vain ajatus siitä ensimmäisestä kahvikupista. Tai että samanlaista kennorakennetta, mitä mehiläiset rakentavat pesissään, hyödynnetään rakennettaessa niin lentokoneita, helikoptereita kuin surffilautojakin.

Mehiläisten käyttämä kuusikulmainen kennorakenne on ispiroinut mm. insinöörejä.

Testasin kirjaa myös kohderyhmän jäsenillä eli lapsilla. Toinen testilapsi, kuusivuotias tyttö, koki kirjan oikeinkin mielenkiintoiseksi ja siihen palattiin useampaan kertaan. Pienempi testaaja, kolmevuotias tyttö, ei ehkä ollut aivan niin innoissaan. Tämän pienen testin perusteella suosittelisin kirjaa nimenomaan 5-6-vuotiaista ylöspäin, koska asiaa kirjassa on ja paljon, ja pienelle lukijalle kirja voi tuntua ehkä hieman raskaalta. Toisaalta jo pelkästään kirjan kuvien katsominen voi nostattaa hymyn niille pienimmillekin.

Nämä eivät ole mitään tavallisia patsaita, vaan mehiläispesiä.

Vaikka Mehiläinen on ennen kaikkea lastentietokirja, Piotr Socha ei pelkää nostaa esille sitä ikävää tosiasiaa, että mehiläiset ovat vaarassa hävitä ja sillä on pelottavia seurauksia. Hän kertoo esimerkiksi Setsuanin maakunnasta Kiinasta, jossa mehiläisiä ei ole enää tavattu. Siellä ihmisten täytyy itse pölyttää omenapuunsa niiden kukinta-aikaan, mikäli mielivät saada satoa. Pölyttäminen tehdään pienellä sudilla, kukka kerrallaan.

Mehiläinen on juuri sellainen lastentietokirja kuin sen pitääkin olla. Asia on esitetty asiallisesti mutta kuitenkin hauskalla otteella, kuvitus on värikästä ja suurieleistä. Kirja saa myös ajattelemaan ja nostaa kunnioitusta tätä pientä surisijaa kohtaan. Jos ensi kesänä osaisi sitten olla rauhallinen ja kunnioittava niiden tullessa ympärille pörräämään…

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG